Laulettuaan sen kerran, lauloi hän sen vielä kerran ja sitten vielä monta kertaa, niin että tuo ajatuksiinsa vaipunut herrakin rupesi kuuntelemaan sitä. Ja mitä enemmin hän sitä kuunteli, sitä enemmin hän huomasi laulun totuuden. Mitä tarkemmin hän ajatteli omaa elämäänsä ja tilaansa, sitä selvemmin huomasi hän, että makkarass' on kaksi päätä: toinen pää ja toinen pää.
Hän oli nuori maisteri, tiedonhalukas, oli päättänyt lukea yliopistossa, — siinä toinen pää. Mutta varat loppuivat, maaseudulla oli kelpo kotiopettajan paikka tarjona, sinne hän nyt meni varoja hankkimaan, — siinä toinen pää.
Hän oli oppinut ja taitava, hän tulee siis toimeen uudessa virassaan, — siinä toinen pää; mutta hän ei ole ylhäisissä seuroissa ollut ja semmoisiin hän nyt oli menossa; mitenkä hän tulee toimeen siellä? — siinä jälleen toinen pää.
Ja tämä viimeksi mainittu seikka huoletti maisteria kaikista enimmin. Talo, johon hän nyt menee, on hänelle umpi outo. Isäntäväki on ylhäistä herrasväkeä, aristokraatillista. Isäntä itse kuuluu olevan suora mies, emäntä vanha hyvä-sydämminen rouva, — heidän kanssaan siis pian perehtyy; oppilaansa kanssa, joka oli 13-vuotias poika, hän kohta tulee tuttavaksi. Siltä puolen siis asia suoritettu. Mutta sitten kuuluu talossa olevan tytär, kaunis ja nuori, oleskellut ulkomailla… Mitenkäs maisteri hänen kanssaan tulee toimeen? Sitten kuuluu heillä käyvän paljo vieraita, niiden joukossa tietysti runsas määrä nuoria neitosia — siinä tulee seurustelemiset, siinä leikit, siinä monet muut semmoiset, joista maisteri kernaasti olisi poissa, mutta sehän ei sovi, joukkoon täytyy mennä. Ja hiis! Siinä sitten satut sanomaan sanan vähän toisapäin kuin olla pitäisi, siitä he sitten nauravat ja… Mutta mitäpäs minä heidän nauruistaan? Olen semmoinen kuin olen, teen tehtäväni rehellisesti; vähät minä ihmisten naurusta…
Tuolla tavalla hän aina lohdutteli itseään, mutta yhä suuremmalla voimalla tunkivat entiset ajatukset jälleen esiin. Uudet olot … uudet toimet … uudet seurat … uudet … hm… Ja maisteri tunsi tuossa sydämmen alla semmoista kummallista puristusta. Hän sytytti papirossin, mutta se vaan pahensi asiata. Oikein rupesi vatsaa kivistämään, ei juuri kivistämään, mutta se tuntui vaan niin kummalliselta, ja yhä kummallisemmalta se tuntui, kuta lähemmäs tultiin kestikievaria. Siitä ei enää ole kuin pyssyn kantama siihen hoviin, johon hänen matkansa piti. Voi jos olisi vielä edes parinkaan peninkulman päässä, niin ennättäisi vielä oikein tarkasti miettiä! Niin ajatteli maisteri, mutta sitten johtui hänelle taas mieleen, että parempihan on mitä pikemmin pääsee perille, sillä tehtävähän mikä tehtävä. Kyytipoika ikäänkuin arvasi hänen ajatuksensa; hän lauloi nyt niin, että vuoret vastaelivat:
"Makkarass' on kaksi päätä:
Toinen pää ja toinen pää."
— "Niin on, poikaseni, niin on! Kohtakos tullaan kestikievariin?"
He käänsivät samalla oikeaan.
— "Tuoss' on!" sanoi poika, viitaten ruoskan varrella punaista taloa mäen alla.
— "Jumalan kiitos! Viimeinkin!" sanoi maisteri.