Kestikievarin pihan poikki kulki samassa muuan nais-ihminen kaupunkilaisessa palvelustytön puvussa. Ehdottomastikin säpsähti maisteri:
— "Tuo mahtaa olla hovin piikoja!"
Ja entistä pahemmin kivisti sydän-alusta, ei juuri kivistänyt, mutta tuntui vaan niin kummalliselta.
— "Tarvitsetteko hevosta, herra?" kysyi kestikievari.
— "Tarvitsen kyllä, taikka … en tarvitse vielä; niin no, odottakaa nyt vähän!" Ja maisteri meni vierastupaan.
* * * * *
Kului hetki, eikä maisteri vieläkään vaatinut hevosta; hän virui sohvalla ja ajatteli vaan, mitenkä hän nyt ensin tulee sisään uuteen taloon ja tekee ensimmäiset tuttavuudet. Ja yhä vaan tuntui kummalliselta tuo sydän-alus, niinkuin ainakin, kun hermot kiihtyvät epätietoisessa odotuksessa. Viimein nousi hän ylös, otti hattunsa ja meni ulos kävelemään, vähän virvoittuakseen, ennenkuin hoviin lähtisi.
Parinkymmenen sylen päässä alkoi männikkö; sinne hän meni, yhä syvemmälle ja syvemmälle. Löysipä hän lähteen, ja kivelle sen viereen istahti hän. Puiden humina, lähteen lirinä — nuo olivat vanhoja tuttuja hänelle, ne saivat hänet rauhoittumaan. Hän rupesi mietiskelemään tulevaista oloansa yliopistossa: siellä hän taas pääsee rakkaiden Romalaistensa ja Kreikkalaistensa pariin, nauttimaan hengen ravintoa, jommoista ei enää nykyaika voi luoda. Ja kuinka lavealle leviää sitten hänelle vaikutusala! Edistystä tieteelle, hyötyä ja kunniaa isänmaalle! Kuinka ihanata!… Maisteri ei istunut enää kivellä metsässä, hän istui yliopistossa, opetus-istuimella, hän puhui hartaille kuulijoille, niin innollisesti, niin…
Samassa kuului vähän matkan päässä pyssyn laukaus.
Koneen-omaisesti läksi maisteri kulkemaan sinnepäin, josta laukaus oli kuulunut. Hän astui puoleksi ajatuksissaan muutamia askeleita, mutta äkkiä hän pysähtyi, sillä hänen eteensä aukeni kuva, jota hän ei enää milloinkaan unohtanut.