Viiden kuuden sylen päässä näki hän ison hongan, sen juurella oli iso kivi, ja kivellä seisoi nuori neitonen. Nuori oli tuo neitonen ja kaunis kuin kevät-aamu. Vaaleat kiharat laskeutuivat punanauhaisen olkihatun alta ja tuuheina valuivat hartioille. Kasvot tosin eivät olleet säännölliset, mutta joka ainoa piirre niissä oli hentoutta, armautta, ja pitkäin ripsien alta näkyi — silmät, niinkö luulette? ei! — taivas sieltä näkyi, ei taivas, mutta kaksi taivasta; ja suu — vaan ei, se on liian lauha sana — suukkonen, tuommoinen pikkuruinen, täynnä vallattomuutta!… Sininen hame, lumivalkoiset sukat, ja kengät pienoiset kuin keijukaisen. — Selässä riippui neitosella pieni pyssy.
Maisteri ei voinut liikahtaa paikaltaan. Taanoiset klassilliset ajatukset olivat hänellä vielä jäljellä: hän luuli tosiaankin näkevänsä itse Dianan. — Vaan mitä katselee metsän mieluinen emäntä niin lakkaamatta ylös honkaan? Vait! Hän liikahtaa, hän kurottaa kätensä alimmaista oksaa kohti, pieni hyppäys, — ja kauniit kädet saivat kiinni oksasta, ja niin siinä riippuu Diana. Ja yhä ylemmäs on hänellä mieli, käsi kurotakse seuraavaan oksaan, mutta liian se on korkealla. Vaan kas tuossahan pistää ulos sopiva oksa toiselta puolen puuta. Hips! Siinä riippuu neitonen, entistä pikkuisen ylempänä, mutta ei enää ole kiven kohdalla. Yhä vieläkin ylemmäs on hänen halunsa, mutta harmillistahan on, että juuri tämä honka on niin oudosti luotu, etteivät kauniit, huimapäiset Dianat pääse ylemmäksi: seuraava oksa on liian korkealla, sinne ei yrittämistäkään. Alas siis! Vaan voi! Alhaalla on juuri lähteen silmä: märäksi käyvät sorjat kengät, kastuvat valkoiset sukat ja sitten vielä on lähteen vesi niin kylmää — brrr!
Siinä riippuu metsän mieluinen emäntä maan ja taivaan välillä, milloin harmilla silmäisten ylös, milloin kauhulla katsahtaen alas.
— "Ah!" kiljaisee hän viimein. Maisteri seisoi tuolla huomaamatonna entisellä paikallaan, lumottuna, ihastuneena. Entäs sitten tuo "ah!"? kuinka ihanalta se kuului, raikkaana, hopeankirkkaana! Ja hiljalleen kertoi metsän kaiku: ah! Ja sitten vielä järven toinen ranta kuiskasi niin armaasti: ah! — Niin ihanata oli tuo maisterin mielestä, että hän olisi kernaasti tahtonut olla koko ikänsä metsässä, katsella salaa kaunista Dianaa ja kuulla sen huutelevan: ah!
Kului muutama silmänräpäys, niin jo äänsi neitonen;
— "Aih!"
Ja kun vielä silmänräpäys oli kulunut, niin häneltä kuului:
— "Voih!"
Ja tämä ei enää ollutkaan niin heleätä; siinä kuului jotakin pelon-alaista. Pian herätti maisterin hänen makeista unelmistaan kimeä:
— "Auttakaa!"