Ja nyt vasta huomasi hän neitosen huutelevan vaarassa. Pari hyppäystä — ja hän oli Dianansa luona. Hellästi tarttui hän lumoajattareen ja nosti hänet vielä suuremmalla hellyydellä alas kivelle.
— "Herra, kuinka olen teille kiitollinen," lausui neitonen, laskeumatta kiveltä alas. "Katsokaas herra," lisäsi hän osoittaen ylös puuhun, "tuota oravaa teki mieleni saada: minä ammuin sen, mutta nähtävästi vaan haavoitin poloisen. Katsokaas, kuinka se raukka tuolla istuu hyyristyneenä oksain juureen. Voi, voi jos minä sen saisin!" Ja pienoinen jalka polkasi sammaleiseen kiveen kaksi kolme kertaa peräkkäin.
— "Te tahdotte tuota oravaa, niinkö?" sanoi maisteri. "Heti paikalla!"
Nämä viimeiset sanat kuuluivat jo hongasta. Harvoin on orava niin nopeasti kiivennyt puuhun, kuin maisteri nyt.
Silmänräpäyksessä oli immen sylissä pienoinen orava.
— "Ty-ty-ty!" puhui Diana otukselleen. "Poloinen, kuinka sun jalkasi on käynyt pahoin; mutta älä huoli, kyllä se parannetaan. Herran tähden, kuinka sinä olet sorja! Katsokaas, herra, eikö se ole kaunis?"
Maisteri katsoi ihastuksella, ei kumminkaan oravaan, vaan kauniisin kätösiin, jotka oravaa hyväilivät.
— "Ne ovat erinomaisen kauniit," sanoi hän ihastuksensa ylenpalttisuudessa.
— "Kauniit? Mitkä niin?" kysäsi neiti ihmetellen.
— "Kaunis, kaunis," selitti maisteri nolostuen, "kaunis on, nimittäin tuo orava, oikein totta minä tarkoitin oravaa."