Pitkät ripset kohosivat puolilleen ja kaksi taivasta katseli niiden alta niin veitikkamaisesti tuohon nolostuneesen Apollonin poikaan. Mutta äkkiä purskahti tyttönen nauruun, heleään, kirkkaasen.
— "Herra, voi kuinka te olette lystin näköinen?"
— "Kuinka? Minäkö?" änkytti maisteri aivan neuvotonna.
— "No, taivas, pikkuruinen käpy on tarttunut teille tuohon noin!"
Maisteri pyyhkäsi käpysen parrastansa, jota hän piti à la Napoléon, ja kirosi mielessänsä kaikki semmoiset kävyt, jotka saattavat nuoren miehen noloksi.
— "Ty-ty-ty!" puhui Diana jälleen oravalle. Hän hyväili sitä, silitteli sitä, jopa suutelikin niin armaasti ja viehättävästi, että maisteri kesken nolouttaan unohti kaikki klassilliset unelmat ja toivoi olevansa tuommoinen pikkuinen, haavoitettu orava.
— "Antakaas kätenne, herra," sanoi neitonen, "minä hyppään alas."
Maisteri otti kädestä, neitonen hyppäsi maahan. Ja mikä hyppäys! Niin, täynnä suloutta! Se viehätti maisteria niin, ettei hän muistanut päästää pois Dianan kättä omastaan, ja — ihmeellistä! — ei Dianakaan sitä vetänyt pois. Ja niin he seisoivat tuossa, sanaakaan virkkamatta: kaksi taivasta ja kaksi klassillista silmää vastatusten. Vaan pian laskeutuivat taivaan kannet, ja hehkuva puna lensi immen kasvoille.
— "Herra," kuiskasi; hän kainona, vetäen hiljaa kätensä pois. "Minä kaiketi näytän teistä hyvin kummalliselta, minä … minä…" Neitonen kävi hämille.
— "Ty-ty-ty," lisäsi hän, kääntyen oravan puoleen.