Voi neitosia, voi ihmeellisiä olentoja! Kun sattumalta, äkkiä kosketat heidän herkkään hermoonsa, sanot heille jotakin miellyttäväistä, jonka äkkinäisyys estää heidät kohta vastausta löytämästä, niin he joko itkevät tahi ovat suuttuvinansa!
Säikähtäneenä vakuutti Lauri:
— "Tuhannesti anteeksi, neiti: minä en tiennyt tämän olevan teidän mieltänne vastoin. Minä vakuutan, ett'en tästä puolin enää kertaakaan sitä tee."
Lauri parkaa! Hän oli niin viaton vielä. Kaikesta näkyi, ettei hän vielä ollut lukenut Gentilhommea tai jotakin sellaista. Gentilhomme ei olisi puhunut noin vilpittömästi.
Vähäinen harmin, nimittäin oikean harmin, väre lehahti Annin kasvoilla.
— "Sallitteko minun edes säilyttää tämän kuvan itselleni?" kysyi vilpitön Lauri.
— "En."
— "Minä revin sen siis rikki. Tahdotteko sitä?"
— "En."
— "Mutta kuinkas sitten?"