Sattui kerran olemaan vieraita heillä, neitosia suuri joukko. Lauri kutsuttiin puistoon, jossa immet istuivat. Hän meni ja tultuaan heidän luokseen teki kuin gentilhomme. Annia ei ollut siinä. Puhe alkoi kauniista ilmasta ja loppui pahaan ilmaan, ja alkoi jälleen kauniista j.n.e. Annin tultua muuttui puheen-aine vilkkaaksi, huvittavaksi. Mutta aina vaan piti Lauri hattua kädessään — uskollisena Gentilhommen seuraajana. Hän rupesi jo vähitellen pitkästymään paljain-päin-oloon. Hän nosti hattuansa, päähän pannakseen, vaan laski sen jälleen alas.
— "Mikäs teillä nyt on?" kysäsi viimein Anni.
— "Kuinka niin?"
— "Miksi olette paljain päin, vaikka aurinko paahtaa niin sanomattomasti? Miks'ette pane hattua päähänne?"
— "Teidän luvallanne," virkkoi opettelevainen Gentilhomme ja teki kuin oli käsketty.
— "Kuinka? Ha-ha-ha!" helähti Anni nauramaan. "Mistä saakka te olette ruvenneet seuraamaan joutavan päiväisiä etiketin sääntöjä? Minä en ainakaan niitä siedä, ja pahimpia vihollisiani ovat hienot gentilhommet."
— "Gentilh…?" kysäsi Lauri, arvellen itsekseen: "tietäisikö hän minun lukeneen tuota kirja-repaletta?"
Vieraiden kesken nousi väittelyä etiketin tarpeellisuudesta ja tarpeettomuudesta, ja sillä välin maisteri mitään virkkamatta riensi kamariinsa, jonka uuni pian oli täynnä revityn Gentilhommen palasia. Ja ensi yönä nousi sakea savu piharakennuksen uuninpiipusta: koko Gentilhomme haihtui hiljaiseen yön ilmaan.
— "Minä en tahdo olla hänen vihollisensa." oli Lauri arvellut, sytyttäessään paperiroviotansa.
* * * * *