Mutta kesä kuluu. Elokuu on jo puolessa, ja loppuhunsa juoksee kesäinen tarina.
Jos joku lukijoista paheksuu sitä, etten ole mitään puhunut Annin vanhemmista, niin pyydän heidän muistamaan, että vanhemmat, joilla on jo tyttäriä, tuommoisia kesäisiä kukka-olentoja, kuuluvat syksypuoleen, ja niihin ei kesäinen tarina ulotu.
Piirustustunnit tulivat viimein Annille ja Laurille joksikin välttämättömän tarpeelliseksi asiaksi. Sunnuntait olivat heistä ikävimpiä päiviä, sillä silloin ei piirustettu.
Oliko Annissa herännyt niin sanomattoman suuri piirustamisen into?
En tiedä varmaan. Mutta yksinänsä hän ei piirustanut koskaan, aina piti Laurin olla ohjaamassa. Ja sitä paitsi oli hänen niin peräti hauskaa haastella Laurin kanssa kaikellaisista asioista ja kuulla hänen huvittavia puheitaan. Lauri kertoili taiteen historiasta kertoi Titianista, Rafaelista, kertoi yksinkertaisella tavallaan, mutta lämpimästi, innostunein katsein. Taiteesta Lauri ei voinut kauan puhua, kääntämättä puhettansa kansalliseen taiteesen, ja voi kuinka kauniisti hän siitä puhui! Usein silloin luisui kynä hiljaa, huomaamatta Annin kädestä; hän kuunteli hartaasti, kauniin silmin lakkaamatta katsoen puhujaan. Ja yhä useammin nousi hänen mieleensä ajatus, saada olla usein, hyvin usein Laurin kaltaisen olennon rinnalla, iloita, innostua hänen kanssaan, ja niin luottavaisena hyyristyä hänen rintaansa vasten, kun myrsky käy ja ukkonen pauhaa. Mutta ei! Lauri seisoi hänen mielestänsä liian korkealla hänestä, ja sitä paitsi: mitä sanoo isä? Harvemmin ja harvemmin kajahteli metsä Annin iloisista lauluista; usein aamulla jäivät siivekkäät ystävät unhotuksiin: Annin oli mieluista uinailla olennosta, johon voisi täydellä luottamuksella kiintyä.
Lauri oli muuttunut hänkin. Samassa määrässä kuin Annin rajuus väheni, väheni Laurin ujous. Usein hän piirustustunnilla ihaili kaunista oppilastansa, joka tuossa niin uutterana piirteli, niin lapsellisen totisena. Keskusteluissaan Annin kanssa oli hän tullut huomaamaan hänen puhtaan sydämmensä. Annin vilkkaus oli hänestä vaan "keväisen virvoittavia tuulahduksia keskellä elämän syksyistä kolkkoutta," niinkuin Lauri itsekseen sanoi. Ja tuon tuostakin arveli Lauri, kuinka hauska olisi usein, hyvin usein nauttia noita tuulahduksia, imeä niistä jälleen uutta virkeyttä uupuneesen mieleen. Mutta ei! Anni oli korkeammalla asemalla kuin hän, ja sitä paitsi: mitä sanoo Annin isä?
Mitä Annin äitiin tulee, niin oli Lauri hänen kultapoikansa, sen tiesi Lauri. Senvuoksi he eivät ollenkaan kysyneet: mitä sanoo äiti? He olivat vain epätiedossa siitä, mitä isä sanoisi.
Erään kerran oli Anni piirustanut veneen, joka teloillansa seisoo järven rannalla. Illemmalla olivat kaikki puutarhassa teetä juomassa. Anni toi piirustuksensa, joka oli hänen mielestänsä onnistunut paremmin kuin muut, ja näytti sitä isälle.
— "Hm," sanoi isä, "varsin somasti tehty, kunnia opettajallesi! Mutta," lisäsi hän, naurahtaen: "tiedätkös mitä tämä oikeastaan merkitsee?"
— "Mitäs se merkitsee?"