Antilla, opinpojalla, on paraikaa kauha sulattua tinaa kädessä, mutta nähtyään ensin mestarinsa ja mestarin seljässä tuon hirmuisen hauen, unohtaa poika parka pian kauhat ja tinat ja jää suu auki ihmettelemään kauheata kalaa. Siinä hän seisoo ja katselee kalan suuruutta, ja mitä suuremmaksi hän huomaa kalan, sitä suuremmaksi kasvaa mestarikin hänen silmissänsä, mutta sitä pienemmäksi samalla käy hänen kauhansa sisällys, sillä sulattu tina valuu hiljakseen lattialle.
— "So, so!" sanoo Sjöblom, "katso työhös!" Antti olisi ansainnut tukkapöllyäkin, kun tuolla tavoin kaataa maahan kallista Englannin tinaa — se ei olekaan semmoista lyijynsekaista tinaa, jota Jantunen käyttää, vuskari, — mutta eihän sitä raskitse kurittaa lasta, ja lapsihan Antti vielä on, mikäs se olisi muuta kuin lapsi? Orpo on Antti poika ja on ollut jo kaksi vuotta opissa. Fiksi poika, fiksi poika.
Mutta Andersson, sälli, on mestarinsa ollessa kalalla, taas käynyt Lipposkan luona naukkaamassa. Mies on ihan tujussa. Kummallinen mies! Selvänä ollessaan ei puhu niin siunattua sanaa, mutta humalassa yhtä mittaa kieltään pieksää. Sjöblom olisi jo aikoja sitten pannut hänet pois, mutta pahus on kumminkin hyvä työmies, Pietarissa opin käynyt ja sitten monta vuotta ollut työssä kuuluisassa prinssin vaaprikassa. Nyt, nähdessään mestarinsa ja mestarin kalan, alkaa Andersson taas tuon pitkän tarinan, jota Sjöblom on jo kuullut sata kertaa, ja joka aina alkaa näin:
— "Entäs kun ennen maailmassa Pietarin kaupungissa. Kun minä olin prinssin vaaprikassa ja sunnuntai-iltoina Hinrinssonnin kanssa mentiin Nevalle nuotan vetoa katsomaan — me asuttiin silloin Katarinahovissa —, niin sielläkös lohia saatiin!"
Ja sitten tuo ilkeä mies rupeaa kertomaan noista Nevan lohista, — harmittaa minua ne Nevan lohet. Muikkuja ne ovat tämmöisten haukien rinnalla. Nevan lohet!…
Andersson tarvitsisi nyt toriakin aika lailla siitä, että taas on tujussa, mutta Sjöblom ei viitsi riidellä päihtyneen kanssa. Sen vuoksi kääntyykin hän pois ja mennessään virkkaa tuommoisella puoleksi käskeväisellä puoleksi kehoittavaisella äänellä:
— "Antesson menee nyt maata!"
Ja pois lähtee mestari eikä huolikaan kuunnella, kuinka Andersson lähtee toimittamaan:
— "Vai maata? Soo o! Olenko minä sitten humalassa vai mitä? Maata?… Kyllä minä ymmärrän ammattini ja virkani, minä. Maata?… Juu ja takkar! Kylläpä tässä sitten työt hyvin kävisivät, jos mestarit kulkisivat hailia onkimassa ja kisällit maata rohjottaisivat. Jopa sitten! Pian olisi pankrutti talossa… Vai maata?…"
Ja sitten pitää Andersson Antin kuullen vielä pitkän puheen kunnollisen sällin velvollisuuksista, siirtyen puheessaan vähitellen jälleen Pietarin kaupunkiin ja prinssin vaaprikkaan ja Nevan lohiin, joita hän näki Hinrikssonnin kanssa, kun asuttiin Katrinahovissa. Ja Nevan lohista sitä mentiin taas mestarin haukeen ja mestariin. Puhe päättyi loukatun kunnian huudahdukseen: