— "Mutta kuules nyt, Herpertti!" sanoi nimismies. "Sanohan nyt todellakin, milloinka sinä, poloinen, viimeinkin nait!"
— "Jaha!" alkoi Herpertti hyvin totisesti; "Sen minä sanon sinulle, arvoisa veli ja ritari". (Tämä kunnioittaminen herätti suurta huvitusta muissa). "Kyllä minä naisin, naisin minä; mutta kun en löydä oikein mieleistäni. Kyllähän niitä tulijoita olisi, mutta tämä mies ei huolikaan joka tytöstä. Pata valttia", lisäsi hän sitten ja löi nyrkillään pöytään, siten vahvistaakseen arvonsa osoitusta.
Kaulion vastassa sattui istumaan muuan huonokuuloinen maanmittari, jota sanottiin typeränpuoleiseksi mieheksi, mutta jolla kaikessa hänen typeryydessään oli se hyvä avu, että hän puhui suoraan.
— "Hm!" mörähti hän. "Katkeria ne oli, sanoi kettu pihlajanmarjoista."
Herpertti närkästyi.
— "Meinaatko sinä, arvoisa veli ja insenyöri, ett'en minä saisi morsianta, jos tahtoisin?"
— "Niin minä arvoisa veli ja insenyöri juuri meinaan", matki maanmittari, yrmeä mies.
— "Hahaha!" nauroi Kaulio, vatsaansa pidellen. "Insenyöri kukaties luulee, että miehellä pitää olla vähintänsä kymmenen tuhatta markkaa velkaa, ennenkuin voi muijan saada."
Herpertti tähtäsi tällä puheellaan juuri maanmittaria, jonka tiedettiin olevan suurissa veloissa. Maanmittari lensi tulipunaiseksi. Hän hyppäsi istuimeltaan, astui Kaulion eteen äkäisenä kuin riidanhaluinen kukko ja ärjäsi.
— "Saavat velkaisetkin miehet muijan itselleen, mutta Herpertti Kauliolle ei lähde yksikään tyttö, vaikka olisi herra Herpertillä rahoja taskussa vielä enemmän kuin tyhmyyttä kallossa".