Kaulio katseli riemastuksella tätä hämmästystä.
— "No-no", virkkoi hän kotvasen kuluttua. "Kovinpa näytte säikähtäneen, hyvät ystävät. Mutta onhan se tiettykin, ettehän ole voineet — puhuakseni tieteellisessä katsannossa — tämmöistä onnen potkausta odottaakaan. No, Anni, tulepas nyt tänne!"
Niinkuin haavoitettu otus parkaisee ja hurjasti syöksee syrjään, niin parkaisi Anni raukkakin ja riensi tuvasta ulos.
— "Isäntä", sanoi Lauri vakavasti, "ei nyt sentään pitäisi tehdä pilaa tytöstä tämmöisillä puheilla."
— "Eipä minulla ole aikaa pilapuheisin teidän kanssanne. Pane päällesi pian ja lähdetään pappilaan."
— "Kiitoksia paljon, isäntä, meille tekemästänne kunniasta, vaan enhän minä … tuota … ole toisen niinkuin … asiata ratkaisemassa."
— "Kukas sitten?" kysyi Herpertti aivan kummastuneena.
— "Anni päättäköön itse. Se on ihan hänen asiansa," vastasi Lauri.
— "Mitä joutavia? Tiedänhän minä, että hän suostuu. Vai ei torpan tyttö ottaisi pitäjän rikkainta isäntää? Ja tuossa", lisäsi Kaulio, "tuossa on lahja morsiamelle." Sen sanottuaan, veti hän lompakostaan viidensadan markan setelin ja viskasi sen pöydälle.
— "Malttakaa vähän", sanoi Lauri. "Minä käyn kysymään Annilta."