— "Te olette…"
— "Te olette…"
Ja ilmoittaakseen toisillensa, mitä he kumpikin olivat, kävivät varis ja naakka toistensa tukkaan. Pian ilmestyi molemmille puolue, ja yleinen tappelu oli jo alkaa.
Mutta samassa kuului läheisestä lehdosta sävel, kirkas ja raitis kuin keväinen aamu, heleä ja sointuva kuin suloisin huilu. Se tunkesi sydämmeen se ääni ja tyynnytti siinä levottomuuden, ja kauas taasen lensi se poikki järven ja maan, … kajahtaen jälleen sinisen metsän rinteeltä. Ja sitä seurasi toinen ja kolmas, yhtä kirkkaita ja sointuvia nekin. Tämä oli kuin kutsumusta vain, kuin pyhitystä kuulemiseen. Sitten seurasi laulu. Maasta matalasta se alkoi, hiljaa, yksityisin äännähdyksin. Se kertoi toimista tämän multaisen maan, kuinka vähäpätöisiä ne ovat, kuinka ahdasmielisiä. Mutta pian tulee taistelu. Ei viihdy mieli mullan rajoissa, se murtaa ne ja korkeammalle pyrkii. Yhä raikkaammin soi satakielen laulu ja yhä avarammaksi aukeni näköala. Kaukana vielä siinsi jotain, joka sanoi: tässä on loppu, mutta pian sekin oli hälvennyt; avarata, ääretöntä oli ympärillä kaikki… Sydän se sykki nyt niin levollisesti, ja suloista rauhaa tuntui siinä. Mutta yhä raikkaammaksi kävi sävelet. Yhä korkeammalle ne mielen veivät. Kaukaisista maista ne tänne kertoivat, maista, joissa ei päivä laske, joissa ei ole vihaa, ei kateutta, ei puutetta, joissa ei myrsky milloinkaan käy, joissa ei ole muuta kuin yksi, mutta se yksi on kaikki — se on rakkaus. Ja taasen muuttuivat sävelet hiljaisiksi, vienon vienoiksi … kunnes taukosivat viimein, mutta kauan kuuluivat ne vielä sydämmessä, ja siellä ne vielä aina kuuluvat.
Mutta varpunen ja korppi ja varis ja muut kadehtijat lymysivät piiloon. Heidän oli häpeä. He huomasivat nyt mitä satakieli oikeastaan on ja ett'eivät he milloinkaan voi niin korkealle päästä. Heidän oli niin tuskallista, että he menivät jokainen satakielen luo, tunnustivat pahat aikeensa ja anteeksi pyysivät. Satakieli syleili heitä ja rupesi nyt laulamaan niin iloisesti, niin iloisesti, että oikein tuntui hyvältä sydämmessä.
Lehtimajaan oli sillä välin tullut pappilan väki.
— "Kuulkaa, kuulkaa noita ruladeja!" sanoi apulainen.
— "Suloista!" huokasi Helmi.
— "Kanaljaa!" kuiskasi provasti, "kanaljaa, kuinka kauniisti laulaa".
Mutta apulaisen rouvan sylissä lepäsi pienokainen, avasi silmänsä ja hymyili äidilleen ensi kertaa. Kaikki olivat sinä iltana niin onnellisia.