Minä vaivainen mato ja matkamies
Mont' vaarallist' vaellan retkee,
Isänmaat' etseissän' tässä tiess'
Enk' löydä levon hetkee.
Nurkumatta teki hän mitä käskettiin, nurkumatta kuuli hän monet kovat sanat, joita tuommoinen koditon raukka maailmassa aina saa kuulla. Ja tämä ihmeteltävä kärsimys ja nöyryys se vaan yllytti ihmisten pahuutta häntä kohtaan. Niin suurten kuin pientenkin hauskimpana huvituksena oli tehdä hänelle kiusaa ja ivata häntä, mies se, joka parhaiten osasi. Siinä se maailman kataluus ilmaantuu, että kukin, kehnoin kehnoistakin, luulee olevansa oikeutettu tekemään pahaa semmoiselle, jolta hän ei pelkää vastarintaa. Pieneksi palleroksi ihminen usein kyyristyy voimallisempansa edessä, mutta puoltaan pitemmäksi hän ojennakse, kun vastassa on väetön olento.
Ei tämäkään ilta mennyt ilman ilkeyttä. Talon rengit ja piiat, jopa isäntäkin, kävivät hampaitansa hiomaan ukolle.
— "No, kuinka nyt mestari oikein jaksaa?" kysyi Mikko.
— "Eikös mestari tykkää, että ilma nyt on oikein helsingin kaunis?" jatkoi Eeva piika.
— "Olikos silloinkin niin kaunis ilma, kun mestari lehmän seljässä ratsasti Turun akatemiaan?" kysyi Paavo isäntä.
Vastoin tavallisuuttansa käänsi ukko päätänsä vähän kallelleen, ikäänkuin kuunnellakseen jotakin, ja vastasi hiljaa, aivan kuin itsekseen:
— "Sudet ulvoo."
Tämä odottamaton vastaus sai pilkkaajat vähäksi aikaa vaikenemaan.
Mutta pian rohkasivat he itsensä jälleen.
— "Kuinka te sanoitte, korkeasti oppinut maisteri?" kysyi yksi.