— "Miksis minulle tämän teit?" kysyi Ellu.
Paavo ei osannut vastata, vaan peräytyi yhä kauemmas.
Mutta vakaasti läheni häntä Ellu. Suuttumus asui nyt hänen jok'ainoassa jäntereessään, ja pahaenteinen vaahto kuohui suunpielissä.
— "Miksis minulle tämän teit?" kysyi hän uudelleen, hammastaan purren ja hänen äänensä vapisi.
Tuommoisena ei ollut Ellua vielä kukaan nähnyt. Äänettömässä kauhussa pakeni naisväki nurkkiin. Jo nosti Ellu kätensä. Tuossa kädessä oli ennen ollut tavaton voima, sen näki vieläkin, ja vavahtelematta se nytkin uhkasi, — yksi ainoa silmänräpäys vielä, niin Paavo on verissään maassa. Mutta ennenkuin tuo uhkaava käsi ennätti pudota pilkkaajaan, kuului parkahdus pihalta. Koirat ryöpsähtivät tilaltaan ja hyökkäsivät ovea kohti. Samassa kuului kolinaa porstuasta, ovi aukeni, ja Eeva piika syöksi sisään, vaaleana kuin kuolema.
— "Herra Jumala!" kiljasi hän tupaan tultuaan, ja vaipui lavitsalle, voimatta sanaakan sanoa enempää.
Ellun käsi hervahti alas. Kaikki riensivät Eevan luo.
— "Mitä nyt? Mitä nyt? Puhu, Eeva!"
— "Voi hyvä Jumala! Antti…"
Nyt muistettiin Antin karanneen ulos, kun oli heittänyt Ellun tupakkikukkaron uuniin.