Arvelin. Jaa, se on totta; katarri on hyvin paha asia. Toisinaan, kun saa oikein pahan katarrin, niin se on niin paha katarri, ett'ei sen pahempaa katarria voi olla. (Itsekseen.) Kyllä kai minä nyt puhun pötyä, mutta tonttuko sitä osaa puhua noitten oppineitten herrain kanssa!
Aironen. Se on totta.
Arvelin. Se on aivan totta. (Äänettömyyttä.) Varsinkin siellä maalla, kun sattuu semmoinen katarraalinen, kostea ilma… (Itsekseen.) Pötyä taas. (Ääneen.) Minulla on kunnia tuoda teille terveisiä ystävältänne, tuomari Tommilalta, joka vasta muutti sinne meidän seuduille.
Aironen. Kiitos! Kuinka hän nyt oikein jaksaa?
Arvelin. Niinkuin ennenkin: iloinen ja lystikäs mies.
Aironen. Ja tuomarin rouva on toivoakseni hyvässä terveyden tilassa!
Arvelin. Rouvako? No, mutta johan siitä on seitsemän ajastaikaa kuin rouva nukkui kuoleman uneen.
Aironen (itsekseen). Ah! (Ääneen.) Ei, ei, minä erehdyin. Minä tarkoitan hänen tytärtään.
Arvelin (itsekseen). Mutta tuohan on kovin vähämuistinen. (Ääneen.) Ellette pahastu, niin uskallan muistuttaa, ett'ei tuomarilla ole tyttäriä ollutkaan, vaikka hän niitä aina on toivonut.
Aironen (itsekseen). Ei, kyllä tämä puhe pitää lopettaa, muutoin manaan esiin kaikki tuomarinrouvat ja toimitan tyttäriä kaikille tuomareille. (Ääneen.) Suokaa anteeksi, minä olin vähän…