Ääni (ulkoa). Hiskias!
Pellonpää (kiireesti esille). Voi hiivatti! Muija huutaa hoilottelloo. Ja minä teällä… Kuulkees nyt, hyvä majisteri, nyt minun pittää teille sannoo, jotta, jolletta työ jo tännään maksa, niin…
Aironen … niin te ajatte minut pois. Niinhän te teette?
Pellonpää. Elekee ottoo leikiks. Niin minä justiisa teennii. Sapperment!
Aironen. Sitähän te olette sanoneet jo sata kertaa. Miks'ette tee sitä? Ajatelkaas toki tuota hirmuista laitaa, — kak-si-sa-taa markkaa on teillä saamista minulta! Voi hirmuista summaa kuitenkin! Te olette niin köyhä; ette voi odottaa. Teidän täytyy rummuttaa maailmalle, että se ja se ylioppilas on semmoinen ja semmoinen lurjus. Te näette miehen (yhä innostuen), joka rakastaa taidetta, — joka jumaloi sitä, ja jonka setä ei sallisi hänen lukea muuta kuin lain-oppia. Te näette miehen, joka käy jaloa polkua, miehen, joka uhraa kaiken voimansa isänmaan alttarille. Ja tuo mies pitää teidän masentaa, saattaa huutoon, sillä hän ei ole maksanut teille (ylenkatseella) kah-ta-sa-taa markkaa. Te joudutte kurjuuteen, mieron tielle. Te pelkäätte, ett'ei moista summaa teille milloinkaan makseta. Haa, menkää, ylevä ystävä; kiiruhtakaa täyttämään jalo päätöksenne!
Pellonpää (joka on osoittanut lauhtuvansa sitä myöten kuin A:n pathos on kasvanut). Elekeehän nyt tokkiisa, hyvä majisteri! (Itsekseen.) Peijakkaan kelepo poika, vaikka vähäsen huolimaton. (Ääneen.) Enhän minä nyt sitä niin juluman pahasti meinannakkaan. Ja (tuttavallisesti) neättehän, enhän minä oikiistaan niinkuin ihe, mutta se muijahan se aina nalakuttelloo: mäne sinä, sannoo, ja voaji sinä, sannoo. Elekee nyt suuttua! Enhän minä tuota niinkuin eppäile, jott'ei sitä velekoo joskus saisi.
Aironen. Joskus? Te voitte saada piankin, sillä setä tulee kaupunkiin näinä päivinä.
Pellonpää. Setäkö?
Aironen. Niin kirjoittivat minulle hyvät ystävät maalta.
Pellonpää. No sitten en minä ennää puhu sannookaan. Eikä se muijakaan…