"Ka … tpruu!"
Santeri näki hatun maantiellä ja riensi sitä ottamaan ylös.
"Kas helkkari, kun olikin hyvä, sievä, musta hattu!" hän äänekkäästi huudahti. "Sepä nyt oli onni! Ei aina tuollaisiakaan löydä." Hän kiirehti rattaillensa ja katseli mielissään hattua.
"Sepä oli kerrassaan onni!"
Ja Santeri koetti hattua päähänsä, tosin oli se vähän iso, mutta eihän se haitannut, kun niin helpolla oli saanut. Sydän hytkähteli niin somasti, kun ajatteli että hattu päässä saa kotikylään mennä … ja nyt ensin Lautamiehen luo…
"Saa nähdä, mitä sanoo Lautamies, eikö ruvenne edes mielittelemään…
Soo valkonen!"
Lautamies oli sillä aikaa ehtinyt pois näkyvistä, kun Santerin hevonen taas sai hiljakseen nutustella tuon hatun löytämisen johdosta.
"So, sooh!"
Valko sai ohjas-periä lavoillensa ja se alkoi aika kyytiä kiitää eteenpäin. Santerin täytyi pitää toisella kädellä kiini hattua päässänsä, ettei pääsisi pois lentämään. Pian saavutti hän Mielosen näkyviinsä. Santeri näki, että sen hevonen lotusteli hiljaa.
"Unettamaanpa on ruvennut äijää," hän ajatteli, "kun noin tuolla eteenpäin kuojuu. Muutenkos se niin hiljaa ajaisi!"