Samppa Luutanen päivitteli nuoren akkansa kanssa. Kovin olikin ikävä asia: arpa oli viime keväänä langettanut hänelle velvollisuuden ensi syksynä astua vakinaiseen pataljonaan kolmeksi vuodeksi. Nyt oli Marraskuun 1 päivään enään jälellä vaan kolme kuukautta; siksipä asia pelottikin enemmän.
Nuori vaimo tuossa voivotteli, arveli että aivan nurin se menee koko onni ja talon hoito, jos isäntä menee pois, hänelle kun tässä vielä tulee pienikin hoidettavaksi.
"Hassusti se käy", tuumi Samppa, kynsi korvantaustaa jo monennen kerran ja huokasi.
"Lähden Amerikkaan", sanoi hän vähän ajan kuluttua ja katsahti kohta vaimoansa, että onko toivoa luvasta, vai ruvenneeko itkeä tillittämään. Emäntä hiukan sävähti, mutta omituinen piirre hänen kasvoissaan ilmaisi, että ehdotus ei ollut järin vastenmielinen. "Hm", hän pani, "mutta mitenkä sinnekään pääset? Et saa matkapassia."
Oh! sekös sillä eukolla vaan onkin pelkona…
"Noo, jos talon luulet saavasi hoidetuksi, niin ehkäpä matkapassitkin saadaan."
"Kyllähän se tukalaa olisi täällä kaikesta yksinpuolin huolta pitää, mutta…"
Siihen jäi sana. Pitäähän sitä rakastaakin, ettei nyt noin vaan "pitkällä puulla" sovi miestänsä valtameren tuollepuolelle työntää.
"Jos vaan annat luvan mulle lähteä, niin tässä ei kauan siekailla", sanoi Samppa.
Vaimon oli vaikea sanoa. Paha niin, paha näin. Vihdoin hän selvitti: