"Tpruu! … häh!"
Santeri uudisti sanottavansa. Hevoset seisahtuivat ja Lautamies töllötti pilviin. Sitten hän äkkiä tunteli päätänsä, rykäsi ja rupesi koperoimaan häkkikärryn pohjaa.
Taju hänessä nähtävästi vähitellen heräsi. Kun oli turhaan koperoinut, pääsi häneltä ikään kuin väkinäinen huokaus ja silmät harailivat jonkullaisella hätäisyydellä ympäristöä. Santerikin tunsi itsensä masentuneeksi, kun noin kamalasti käyttäytyi tuo matkatoveri. Hiljaa, arvelevaisesti sanoi hän:
"Tässä on Lautamiehen hattu." Mielonen tarttui hattuun kiini kuin haukka ja pani sen päähänsä.
"Mitä sinä mun hattuani!…" hän ärjäsi sydämystyksissään äkeästi.
Santeri hämmästyi enemmän, tunteille teki oikein ilkeätä.
"Tuolta minä sen otin tieltä, kun oli pudonnut teidän päästänne. Vai luuleeko Lautamies, että minä olen sen teidän päästänne ottanut?"
Santeri ajatteli, että täytyypä ottaa ja puhella tässä oikein järjellisesti ja selittää Lautamiehelle, kuinka asia oikein oli, ettei edes pahaa sopua tulisi turhan päitten.
"Älä tule kuule juonittelemaan parempaisi kanssa, Santeri!" Mielonen puti nyrkkiä ja katseli Santeria kuin härkä.
"Kaa … no luuleeko Lautamies, että minä…"