Ylioppilas astui lähemmäksi lohduttamaan. Aikoi ottaa kädestä ja ruveta kauniisti puhelemaan.
"Älähän nyt rakas Mari…"
"Rakas!" Tyttö löi tarjotun käden pois.
"Ajattelehan toki, minä olen papin poika ja … ja…" Aukusti sekautui sanoista. Kukapa saattaisikaan puhua järjestykseen, kun sillä lailla katsotaan! Mutta kun tyttö peitti käsillä silmänsä ja rupesi valittamaan, saattoi hän taas jatkaa.
"Niin, minä rakastin sinua ja innoissani sanoin tuon sanan, jonka nyt noin olet sydämmellesi laskenut. Mutta semmoista tapahtuu varsin usein nuorten, ja semminkin ylioppilaitten elämässä. Unohda pois ja valitse itsellesi sulhanen kaltaisistasi, joilta voit vaatia pysyvän uskollisuuden."
Ylioppilas mielestänsä sai asian tällä niin luonnolliselle tolalle, että Marin tuska jo näytti melkein lapselliselta ja ainakin kokonaan itsekkäältä.
"Voi mitä sinä puhut!"
Aukusti naurahti, näytti mielestänsä jo tuhmalta tuo ruikutus.
"Lakkaa nyt jo tuossa", hän sanoi melkein niin kuin lapselle, jota kielletään leikkimästä. Hän aikoi lähteä pois. Mari sai yht'äkkiä oikein luonnottoman reippauden. Hän riensi ja otti Aukustin takin hiasta kiini.
"Sinäkö kehoitat minua valitsemaan toista ja vaatimaan tältä pysyvää rakkautta?" kysyi Mari. Ääni oli kummallisen terävä.