"Ei", uudisti Mari jyrkästi.
"Mutta miksi ei?" Mies aikoi nauraen tehdä tuon tempun väkivaltaisesti.
"Ei nyt", uudisti tyttö jyrkästi ja väistyi yhä. Mies jäi oudostellen paikoilleen.
"Minulla on sinulle jotain sanottavaa", alotti Mari, mutta henki tukki kurkun, että täytyi vähäsen odottaa ennen kuin voi jatkaa:
"Sinä et ole enään muutamiin aikoihin tahtonut tavata minua?…" Se oli todellisen tuskan tulkki, se ääni jolla tuo kysymys ilmoille pyrki.
"No sinä tiedät itse olevan syyn siinä", vastasi mies koettaen tavoitella mitä luonnollisinta äänen painoa, "siinä että … että minua on pidetty silmällä. Mikä sinua vaivaa kun noin vapiset?" Mutta hänenkin äänensä jo vavahteli. Kylläpä tuo Mari katsoikin läpitunkevasti ja kantelevasti…
"Sano minulle totuus, Aukusti! Narrasitko sinä minua vaan, kun lupasit minut ottaa?…"
Ylioppilas ei joutunut juuri entistä enemmän hämille, näyttipä, että hän oli jotain tuollaista osannut aavistaakin.
"Älä nyt tuommoisia muistele", hän virkkoi, "rakastuneitten välillä puhutaan aina yhtä ja toista, jolla ei todellisuudessa ole oikeastaan mitään merkitystä. Ymmärräthän, etten minä ylioppilaana ollessani voi käydä naimisiin."
"Oi Jeesus, miksi valehtelit Aukusti?" Hän heittäysi vieressään olevalle kivelle ja oikein takoi otsaansa siihen valittaen, ei otsan, vaan sydämen kivusta.