* * * * *
Nuo suloiset metsiköt, jotka alkavat maatalojen kotinurkista, kuinka monta salaista juttua niillä olisikaan kerrottavana, jos joskus saisivat puhelahjan ja alkaisivat lörpötellä maailmalle kaikkia niitä asioita, joita nuoret huulet, rakkauden tuulten puhallellessa ovat siellä kuiskaelleet. Mutta puut ovat nuorten uskottuja, eivät hiisku maailmalle niin sanaakaan. Oman perheen kesken vaan jaarittelevat omalla kummallisella kielellään. Mikä sointu tuossa kielessä! … kylläpähän sen ihmiset tuntevat. Siksipä ne niin usein käyvätkin sitä kuulemassa. Joko ilo sydäntä lennättää, tai suru sitä maahan painaa, niin tuo metsänkielen sointu vaikuttaa tarkoituksen mukaisesti: se rauhoittaa ja saa uneksimaan.
Sitä taivasta sitten, joka kaunisten tyttöin silmäin eteen avautuu, kun mättäälle istahtavat lupausten tekijöitä muistelemaan! Ja kun köyhä tyttö, joka vasta äsken lähti vanhempain leivättömästä mökistä, saa mielikuvaelmiinsa sulkea pappilan maisterin, niin … eipä luultavasti ole olemassa inhimillistä tilaa, johon kuvaelmansa vaihettaisivat…
Tuotakin onnellista pappilan Maria! Ensinnäkin siitä syystä, että hän oli todella kauniimpi kuin useat pitäjään herrasväen tyttäret, toiseksi siitä, että Aukusti-maisteri oli sen vannoen vakuuttanut ja kolmanneksi siksi, että ensi jouluna saisi Kuorasen matalaan mökkiin viedä verrattoman ilonsanoman: Tyttärenne on kihloissa Aukusti-pastorin kanssa. Ne syntyivät, nuo kuvaelmat silloin kuin kevät vielä teki valmistuksiansa, muun muassa puhkoi vasta hiirenkorvia pappilan lähellä olevan puiston koivujen alastomista oksista. Ihmeellistä, miten sopivasti ne sattuivatkin: Marin toivelmat saivat ruveta kasvamaan rinnan koivunlehtien kanssa! Mutta ne pääsevät vaan niin pieniksi kokonaisuudessaankin nuo koivunlehdet, ja jo syksyllä lakastuvat. Vaan Marin onni ja toivelmat?… Syksystä on jouluun enään vaan aikaa muutama mitätön viikko. Oh, se voi tapahtua, että jo lehtien varistessa voi tuon uutisen Kuorasen mökkiin viedä. Joudu vaan aika pian, joudu, sinä ihana toivottu syksy! … ei rakkaudensyksy, vaan sen oikea lumoava julkinen aamunkoitto!…
Muutamia kellastuneita lehtiä makasi jo pappilan puiston poluilla, ilmoittaen sille, joka allapäin ja pahoilla mielin kulki, että syksy todella alkaa jo olla kädessä. Niitäkö lie tuossa Marikin tarkastellut, kun erästä puiston etäisimpää kujaa myöten pimeän hämärtäessä ehtoolla astuskeli. Mutta mitä merkitsee tuo levoton liike, tuo alinomainen tirkisteleminen polkua pitkin kotiin päin, ja tuo silmäin kamala loisto ja leukaperäin kummallinen kulmikkaisuus? Ennen, näetten, oli poskien ympyrä niin viehättävä, että se kätki kerrassaan kaikki kasvojen särmäiset kulmat.
Vihdoin hän näki jonkun tulevan polkua pitkin. Se näky vaikutti, että hänen ruumistaan joku sisällinen tunne hiukan puistatti.
"Tulithan kuitenkin!" huudahti tyttö itkun sekaisella äänellä ja astui tulijaa kohden.
Tulija oli mies, ja raukeeva hymy huulilla hän astui kädet ojennettuina
Mariaa kohden ja aikoi nähtävästi syleillä. Tyttö vältti.
"Ei", sanoi hän.
"Noo?"