Maineen uhreja.
Köyhäin ihmisten lapset ne ovat kuin varattoman maanviljeliän pellon kasvu: kun kypsyvät siksi, että johonkin kelpaavat täytyy kasvattajan niistä luopua, jättää ne maailman markkinoille, vaikkapa sydäntä kirveltäisikin.
Niin se oli laita tuon vanhan ojurin Jaakko Kuorasenkin lasten. Kun, näetten, pääsivät ijässä kymmenen tienoille, rupesivat aina syömään enempi, kuin isä-ukko jaksoi työllään ansaita.
Nuorin lapsista oli Mari ja isä oli aina itsekseen ajatellut, että tuolle täytyy leivän riittää kotona hiukan pitemmälle, kuin niille toisille, ja sopiikin riittää, kun ei enään ole toisia syömässä. Ja näin tavoin kului aika niin, että tyttö oli jo kahdentoista, kun hän vielä oli isän ja äidin luona, teki kaikellaista pikkuaskaretta, mitä mökissä oli ja mitä tehdä saattoi, sekä juoksi toisinaan vapaana kuin talollistenkin lapset. Mutta siihen aikaan juuri rupesivat kyläläiset moittimaan Jaakko Kuorasta siitä, että isoa tyttö-lorkkia tuossa pitää laiskottelemassa ja sillä niukkoja ansioitansa syöttää… Tyttö saattaisi jo paimenena leipänsä ansaita. Jaakko pani pahaksensa kyläläisten juorut, ja eukkoparan sydämelle ne vielä kovemmin kävivät.
"Mitä heidän siihen tulee, itse mä hänen elätän", sanoi Jaakko ja äiti sanoi samaa. Mutta tyttö itse tuumi toisin, tahtoi kaikin mokomin päästä palvelemaan … ei muka viitsi enään olla kyläläisten silmätikkuna.
Siitä se alkoi, eikä se monia päiviä puheena ollutkaan, ennen kuin vanhemmat jo antoivat luvan. Menköön, jos sopivan paikan saa, missä kristillisen mielensä säilyttää voi.
Pappilaanpa juuri satuttiin tarvitsemaan paimentyttöä ja Kuorasen Jaakon Mari sai siellä paikan. Tuosta ilostuivat vanhemmatkin: "Oikein Herra sen salli, että Mari pääsi sellaiseen paikkaan", siunasi äiti ja isäkin äännähti hyväksyvästi että samahan se oikeastaan onkin, jos lapsi on kotona tahi sellaisessa palvelus-paikassa. Niin tuli Mari pappilaan ja viihtyi siellä niin hyvin, että otti pestin pestin perään, viipyi siellä vuoden toisensa jälkeen, jotta pappila tuli hänelle oikein kuin kodiksi. Kun ikä ja kokemus kasvoi, kohosi hän kyökki- ja sisä-piiaksi. Oliko sitten enään puhettakaan palaamisesta talonpoikaisoloihin, raskaihin ja roskaisiin töihin!
Ja kun Mari toisinaan kävi kotona vanhoja katsomassa, niin oikein isänkin sydämen heltymään sai kertomalla pappilan väen hyvyydestä… Herran kiitos, että lapsi pääsi palvelemaan sellaiseen paikkaan!…
Tuossa kahdeksantoista ikäisenä hän rupesi kotona useammin puhumaan Aukusti-maisterista, miten se oli ystävällinen ja hauska, puhui Marillekin aivan kuin kaltaisillensa. Väliin oli oikein hullunkurisen hauskaa, ja kun Mari niistä kotona kertoi nauratti isää ja äitiä, että vanha mökki kajahteli raikkaista kikatuksista.
"Totisesti, lapsemme pidetään arvossa pappilassa."