Nyt käytti Aukusti miehen erinomaista etuoikeutta, hän peitti kädellänsä tytön suun. Kamppailua kesti hetkisen, kunnes mies taas kokeeksi uskalsi hellittää. Eikä Mari enään huutanut, hän alkoi vaan itkeä nyhkyttää. Oltiin vähän aikaa hiljaa.
"Kuule", virkkoi Aukusti nyt lempeällä rukoilevalla äänellä taas, "ajattele asiaa, äläkä saata minun ja omaa tulevaisuuttasi onnettomaksi nyt, kun vielä voidaan asiaa auttaa. Vanhan rakkautemme nimessä, minä oikein rukoilen…"
"Niin senkö rakkautemme, jonka viattoman hedelmänkin tahtoisit murhata?"
"Älä puhu siitä! Minä sanoin äsken, mitä hätä suuhuni toi. Mutta kuitenkin kun tarkemmin asiaa ajattelet, niin sinun tulevaisuudellesi ei ole miksikään eduksi, jos tämä minun syynäni ilmi tuleekin. Sinun kaltaisiasi on monta samaan tilaan joutunut ja joutuu vastakin. Lähde tosiaankin Amerikkaan, se olisi tässä meille kumpasellekin suureksi eduksi."
Tyttö näkyi miettivän. Aukustin mielessä välähti toivon säde.
"Matkarahoja saat kyllä", ehätti hän muistuttamaan.
"Jos menenkin, niin en ainakaan sinun tähtesi", virkkoi Mari vihdoin.
Nuorimies oikein riemastui. "No kun vaan menet", oli hän vähällä sanoa, mutta hillitsi itsensä. Hän ymmärsi voittaneensa.
"Mieti asiaa huomiseen", hän sanoi. "Etu ehdotuksestani on sinulle suurempi kuin minulle."
Hän lähti kävelemään pois päin.