Jo, jo rupesi myöntymään.
"Noo, saattaisihan tuonne nyt…" hän sanoi, suu hymyssä ja äänellä, jonka piti tulkita vastahakoisuutta. Mutta itse asiassa oli hän voitettu. Isäntä toimitti rengin perunoita vakoamaan ja lähti ukon kanssa pois.
* * * * *
Tuossa 2 aikoina päivällä oli hyvin tyyni; liputkin uuden koulurakennuksen katolla lojuivat pitkin vartta, ikään kuin uneen vaipuneena. Mutta sitten ilmestyi kylätielle ihmisjono, etumaisena kansakoulunopettaja ja poikaoppilaat, sitten tytöt ja vihdoin lasten vanhempia ja muuta yleisöä vakava, juhlallinen joukko. Rupesi jo heille koulukartano mäen nystyrän takaa näkymään, lippu ensimmäisenä. Tuulen puuskaus kulki ohitse, se hehautti lippua kerran, kaksi, ja autteli sitä riemulliseen mielen osoitukseen.
Juhlakulkue saapui koululle. Intoillen astuivat pojat rappusille ja ikään kuin sisäänsä ahmivat koulutalon tuoresta kuusipuiden tuoksua.
Saapuvat vähitellen kaikki sisään. Lapset asetetaan piiriin kateeterin ympärille, muu väki sujottautuu edemmäksi seisoskelemaan. Opettaja ottaa äänen raudastaan, antaa lapsille merkin ja ulkomuistista veisataan virsi. Virren loputtua astuu kateeterille pappi, pitää puheen opista ja sivistyksestä, lämpimän ja innokkaan.
Yleisö kuuntelee hiljaa, hiiskumatta. Papin lopetettua keräysivät pojat uudestaan opettajan ympärille, asettuivat vakavina ja juhlallisina piiriin ja tähdäten tarkoin opettajansa kasvoihin odottivat he merkin antoa.
Hiljaa hymisivät opettajan mukana ensinnä alkuäänen. Pojat näyttivät tuossa niin juhlallisilta, että oikein pakkasi naurattamaan mielihyvän tunnosta, kun nuo juuttaat ja alituiset kiusankappaleet kaikkialla saattavat olla noin vakavia…
"Kuullos pyhä vala kallis Suomen maa!" — — — — —
Se kajahti reippaasti, voimakkaasti. Juhlallisuus tarttui kaikkiin läsnäoleviin, jännitettynä, vakavana kuunteli kukin ja tarkkasi poika-naskaleja, jotka vannoivat: