Andersson oli muuten tullut huomaamaan, että poika yleensä oli nöyrä, eikä ensinkään röyhkeä-luontoinen. — — —
Nytkin, kirkon käytävätä astellessaan, tuli hän tuota ajatelleeksi. Hän tiesi itse paraiten, että Matti Annanpoika ei omannut selvää käsitystä Herranehtoollisen merkityksestä ja tämä kuitenkin oli määrätty ehto. Tuo ajatus tuotti tuskaa. Ei hän enää saattanut ainoastaan hyvän tavan kannalta arvostella kapteinin ja rovastin kanssa tekemäänsä päätöstä Matin suhteen, sillä hänen mielestänsä tulisi Matti ihan varmaan syömään ja juomaan itsellensä tuomion ja kadotuksen ja hän itse, Andersson, on syypää jos laskee hänet siihen, vaikka tietää kuinka asia on.
"Matti Annanpoika … mitä Herran nimessä pitää minun sinun kanssasi tekemän?"
Tuskallisesti värisevällä äänellä apulainen tämän äänsi… Onkohan pappi tällaisessa tapauksessa edesvastauksessa?…
Hän oli seisahtunut kuoriin ja sattumalta kävivät hänen silmänsä suureen alttari-tauluun, mikä kuvasi maailman Vapahtajaa sillä hetkellä kun Hän lausui: "Tulkaat minun tyköni te kaikki, jotka työtä teette ja olette raskautetut, minä tahdon teitä virvoittaa!"
Kristus-kuva oli tässä majesteetillinen, sen ryhti ja ulottava avoin syli niin vakuuttava, että se jo melkein voi tehdä herättävän vaikutuksen.
Andersson ensinnä katsoi kuvaa tavan vuoksi … silmät jäivät vaan siihen, ehkäpä värivivahduksia tarkkaamaan. Mutta sitten kääntyi huomio itse kuvan luontoon. "Tulkaat minun tyköni." Hän jo ajatteli taiteilijaa, joka noin mestarillisesti oli osannut tulkita tuon tapauksen … "kaikki jotka työtä teette…"
"Ah!" Hänen kätensä lensivät innokkaasti selän takaa eteen ja paukahtivat yhteen. Tämähän selvitti hänellekin tuskallisen kysymyksen!
Onhan Matti Annanpoika nöyrä!… Jumala tietää, hän voi olla mahdollisempi ehtoollisvieras kuin kukaan noista toisista. Kristus ei kutsu tässä oppineita, vaan kaikkia. Ei hän siis hylkää sitäkään, joka kelvottoman kasvatuksen kautta on jäänyt luvuntaitoa vaille.
"Ryövärinkin hän otti armoihinsa…"