Anderssonin tuska alkoi poistua. Hän saavutti iloa siitä, että sai laskea Matti Annanpojan ripille, luottaen Herran armoon, eikä tarvinnut käyttää tämän teon perusteena niitä syitä, jotka kapteinin ja rovastin kanssa yhdessä päätettiin päteviksi, mutta jotka hänelle tuottivat tuskaa ja epäilyttävää sydämmen kipua. Niitä käyttämällähän olisi Herran Pyhä tullut viskatuksi sikain eteen, vaan siitä syystä että olisi kunta vapautettu elättämästä yhtä lehtolasta! Mutta nyt. Hän tunsi Matti Annanpojan paljon nöyremmäksi monta muuta … kenties hyvä-lukijoissa on kelvottomampia? On, varmaa on!… Vaan niiden kanssa ei Anderssonilla taas ollut mitään tekemistä, ei voinut estää heitä, sillä heidän puolestansa vastasi kirkkolaki. Mutta vaikka hän tunsikin tuossa suhteessa vapauttansa, näytti hänestä vähän kummalta ettei hänellä ollut oikeutta käyttää side-avainta hyvä-lukijain suhteen, jos heidän julkiset rikoksensa eivät olleet sitä laatua, että niistä myöskin lain mukaan voisi rangaista. Vaikka nuo kuinka olisivat tuollaisia jokapäiväisiä pikkusyntejä harjoittaneet eivätkä osoittaneet vähimmässäkään määrässä katumusta, ei hän olisi katsonut lain mukaan voivansa heitä ripiltä kieltää. Hän myönsi itsekseen, että hän ei tulisi tuota valtaansa käyttämäänkään, mutta hyvän kurinpidon vuoksi olisi hän suonut vallan itsellänsä olevan. Olisihan sillä voinut peloittaa!
"Jospa saisikin pitää rippikoulua edes yhden vuoden!"
Siihen hän innostui; sittenhän voisi pappikin koettaa mitä hän voi vaikuttaa! Kun hän tuon ajatuksen sai, rupesi taas tuntumaan kovin kurjalta, että viiden viikon kouluuttamisen jälkeen piti antaa todistuksen tuolle kirjavalle, kovin kurittomalle laumalle, että he omasivat käsitteet…
Nyt kuului heleä kilinä toisesta päästä kirkkoa. Yksi ikkunan ruutu tuli sälisten lattiaan ja pieni kivi putosi kopahtaen erään istuimen nojalautaan ja vieri siitä lattiaan. Andersson säikähti hirveästi ja kavahti seisomaan istuimelta, mihin hän oli itsensä mietiskelemään unohtanut.
"Ikkuna rikki!"
Tuon hän kohta ymmärsi poikain syyksi, sillä kiven äänen hän kuuli ja näki sen vierivän käytävälle. Hän juoksi kirkosta ulos.
Lapset olivat kirkkotarhassa kokoontuneet yhteen kohti. Hätäinen sopottava kuiske ja siunaaminen salpautui kohta, ikäänkuin olisi viimeinen henkäys ulos lehattanut, kun pappi ilmestyi kirkonovelle ja tuiman silmäyksen loi odottavaan joukkoon.
"Kuka heitti kiven kirkkoon?"
Se oli merkkilaukaus. Kovin pelotti ja musersi tuo ankara ääni ja uhkaava silmä, se tuntui lapsista kuin sodanjumalan verenhimoiselta katseelta ja he melkein kyyristyivät maahan paetaksensa sen näkyviltä. Jonkun olisi ollut kysymykseen vastattava, mutta siitä ei tullut mitään; kunkin silmät vaan odottavina kääntyivät erästä poikaa kohti, joka katseli alas ja jalallaan silitti pehmeätä hiekkaa maassa.
Pappi näki tuon ja arvasi jo kuka oli syyllinen.