"Minä kysyn kuka särki kirkon ikkunan?" Tämä oli äskeistä voimakkaampi kysymys.
"Tukkilan Iikka."
Tuon virkkoi pieni, raihnaiselta näyttävä tyttö, papin silmiin uskollisen orjan tavoin katsoen. Koko joukko hiukan kohahti kun kääntyivät ääntä kohden, siitä Tukkilan Iikkaan, Iikasta pappiin ja taas Iikkaan. Viimemainittu ei juuri liikahtanut, katseli vaan sen saappaan kärkeä, jolla hiekkaa tasoitteli. Poskille ilmestyvä puna kumminkin ilmaisi, että hän tunsi tuota, ikäänkuin sähköistä painoa, joka laskeutui hänen päällensä kun toveritkin taas häneen katsoivat jotain odottaen. Jo vilkahtivat silmätkin pois maasta ja löysivät vilistäessään papin silmät kiinteästi häntä tutkimassa. Mutta jalallaan silitti hän yhä hiekkaa, se näkyikin olevan varsin tärkeä tehtävä, koska silmätkin taas samaa työtä katsomaan takertuivat.
"Tule minun kanssani kirkkoon", käski pappi.
Iikka ei liikahtanut, ainoastaan vikkelästi lurkautti vieressään oleviin poikiin, siitä taas maahan ja — suu oli hymyssä, posket punaisina.
Hän itse, samoin kuin toisetkin, taisivat epäröidä, että Iikan mitta olisi nyt täysi.
Kun Andersson sai Iikkaa käsketyksi mukaansa, lähti hän itse edellä.
Kääntyi muutaman askeleen päässä katsomaan, että tuleeko se poika.
"Mitä, etkö sinä aijo totella minua?"
Tämä kysymys helähti hyvin kiukkuiselta, se tuntui kovalta, kiinteältä ikään kuin koronkiskurin ääni. Jo se veti Iikan kuin itsestään ulos rivistä, mutta siinä samassa tarttui papin käsi kaulustaan ja sysäsi poikaa kappaleen matkaa edelle. Iikka alkoi laapustella vakavasti ja pisti kädet housuntaskuihin. Ei näyttänyt olevan kiirettä kirkkoon. Rappusille ehdittyä liikkuminen muuttui vieläkin vakavammaksi. Anderssonin luonto nousi ja sormien päät koskivat pivoon … olisiko turkata tuohon nenälleen sen nahjuksen! kielellä pyöri jo kova, ankara sana, mutta se puserrettiin takaisin ja sen sijaan kuului jotakuinkin äreästi:
"Joutuin, nahjus!" ja samalla hiukan varoen töytäys selkään.