"Te todellakin taidatte arvella, että me papit harjoitamme vaan mielivaltaamme tuossa ripille laskemisessa… Ette edes häpeä sellaisia ajatuksia vielä julkisuudessa esiin tuoda!"
Tukkila oli jo taas vähän laimentunut, niin että taipui anteeksi pyytämään.
"Minä pyydän anteeksi", hän sanoi, "jos minä tyhmyydessäni olen väärin puhunut. Mutta kun se poika on käynyt kansakoulunkin läpi, niin ajattelin että olisi tuo nyt saanut yhdellä yrittämällä ripille päästä."
Rovastin suu meni hymyyn … (kaikkeapa ajatteletkin, rakas ystävä!)
"Kansakouluko sitten on omiansa kasvattamaan lapsia kelvollisiksi Herran pöytään", hän virkkoi. "Ei sitä tee mikään kansakoulu, sillä siellä pikemmin kristillisyyden itu kuolee."
"Taitaapa niinkin olla… No niin ne sanovat että niissä korkeasti oppineissa on paljon sellaisia, jotka eivät usko Jumalaa olevankaan, mutta ei se meidän poika sellainen…"
"Älä nyt tyhmyyksiä! Minä sanoin, että ei kansakoulu tee ihmistä kelvolliseksi Herran pöytään. Sen tekee yksin nöyryytys, kasvatus Jumalan mielen jälkeen. Tunteeko Tukkila sen tehneensä?"
Kysymys lausuttiin painolla ja se lankesi tarkoituksen mukaisesti
Tukkilan sydämelle.
"Eihän sitä, Jumala paratkoon, meikäläiset osaa Jumalan tahdon mukaan itsekään elää, mitä sitten lapsia kasvattaa… Rovasti tuota osannee…"
"Mitä? Mitä sinä sillä tarkoitat?"