"Niin, en minä mitään, sanon vaan että rovasti tuota osannee paraiten Jumalan mielen jälkeen kasvattaa, kun on Jumalan mies. En minä sillä mitään muuta."
Mutta rovasti arveli tuossa piilevän jotain kiusallisia piikkejä ja piti tarpeellisena ottaa siitä selon.
"Olenko minä sanonut, että minä osaan ja voin sen jälkeen kasvattaa? Ei sitä ihminen voi omasta voimastaan, mutta minä olen koettanut Herran avulla. Vai onko sinulla jotain muistuttamista lapsiani vastaan?"
Vastaamatta suoraan rovastin viime kysymykseen, piti Tukkila vaan lujasti kiinni kysymyksen pääytimestä ja sanoi:
"Koettanut tuota olen minäkin, mutta turhaksi näkyy käyneen, kun poikani oli pahin joukosta, koska kuuluu nyt ripille lasketun tuo Leinin renkikin."
"Se on tapahtunut kasvatusopillisista syistä, joita et sinä kykene käsittämään."
"Enkä kykenekään, mutta se on vaan kumma, että kun niitä sellaisia on, jotka eivät muuten pääse ripille, niin kyllä pääsevät, kun menevät hänelle palvelukseen."
"No hän tietysti ohjaa ja kasvattaa heitä." (… Mitähän ihmettä tuo mies kaivelee?)
Tukkilan suu meni nauruun. Hänen mielestänsä oli rovastin lausunto niin suuressa ristiriidassa sen kanssa, mitä pitäjäläiset ymmärsivät tuosta kapteinin kasvatustavasta, että oikein väkipakolla pyrki ilmoille ilveillen:
"Sellaistako se on se kasvatus Jumalan mielen jälkeen?" Tukkila nauraa hytkähti. Mutta hän hämmästyi itsekin kohta rohkeuttaan ja koetti parannella lausettaan hyväksitekevillä liikkeillä. Vaan kiukkuisella ihmettelevällä äänellä virkkoi rovasti: