Anderssonissa hiukan niin kuin läiskähti toista laitaa vasten, kun
Rantanen tuon asian niin kummaksi otti vasta sitten, kun kuuli että se
Tukkilan Iikkaa koski.
"Mitä ihmettä siinä sitten on?" hän kysyi.
"Minä tunnen tuon pojan, kelpo poika, ainakin kaltaisiinsa nähden luku-mies."
Herrat kulkivat tuomen alatse, jonka oksat käytävän kohdalla hilppoivat päähän. Andersson seisahtui, taittoi valkeassa kukassa olevan oksan käteensä, antaen toisen sillä aikaa uteliaasti vastausta odottaa.
"Eikö muita syitä sitten voisi olla, joidenka johdosta olisi oikeus estää ripille pääsemästä?" Andersson nyt puolestaan katsoi toveriinsa, ikäänkuin ivaillaksensa tämän yksipuolisuutta.
"Tietysti," äänsi toinen kohta, "mutta minä nyt tulin vaan ajatelleeksi tuota koska se useammiten tapaa olla ripille pääsemisen esteenä. Hän varmaankin on tehnyt rikoksen?"
"Hän särki kirkon-ikkunan."
"Ehdollaanko?"
"Siltä se minusta ainakin näytti."
Mutta nyt luuli Andersson, että Rantanen ei käsitä häntä oikein, taikka rupeaa hän ainakin väittämään vastaan. Siitä syystä katsoi hän tarpeelliseksi alottaa alusta koko jutun ja selvittää syynsä perin pohjin. Hän kertoi tuon vilkkaasti, innostuen yhä enemmän kuta edemmäksi ehti, aina siihen saakka kun vanha Tukkila oli käynyt läänin-rovastilla uhkaamassa.