Huomio jo ehti kiintymään luontoon ja paraiten tuohon hauskaan ilmiöön kun säde-soitot tuolta suurimman pihlajan lehväin välitse tunkivat niin tarkkapiirteisinä ja aineen muotoisina.
"Niin, sen minä totisesti teen!" hän siinä taas vahvalla vakuutuksella virkkoi ja lähti astumaan huoneesen päin. Nyt vasta hän huomasi rovastin toisella puolella puutarhaa ja kääntyi sinne.
"Nyt tulee varmaan hyvä sato viinimarjoista, jollei vaan näillä viikoilla tulisi myrskytuulia kukkia hävittämään," hän sanoi, kun näki rovastin pensaita katselevan.
Vanha pappi katsoi ensinnä vakoellen apulaistansa, ennen kuin sanoi:
"Ei tässä tuulet milloinkaan hedelmiä hävitä suuremmassa määrässä. Nuo puut estävät hyvästi tuulen tien. Mutta rankka-sateet ne toisinaan ruhjovat lähes sukupuuttoon."
Näin oli päästy puheen alkuun. Sen juostessa pisti apulainen väliin ikään kuin ohimennen:
"Minä tuossa päätin itsekseni, että lasken sen Tukkilan pojan ripille."
Hän jäi melkein henkeä vetämättä odottamaan esimiehensä lausuntoa.
Rovastin suu meni hienoon hymyyn.
"Ehkäpä se olikin parasta," hän sanoi, "säästyyhän sen kautta ainakin turhista rettelöimisistä."
"Niin minäkin arvelen."
Rovasti taitteli kuivettuneita oksia eräästä pensaasta.