Nyt se kuitenkin jätti, pakeni. Hän tunsi taas seisovansa alastomana äskeisten aatosten keskellä, niiden rasittamana. Suloinen huumaus oli vaan ollut ajatusten sekaannuksen hedelmä, jonkullainen unelma, avo-silmin nähty. Se oli syntynyt muutamasta sielussa ohitse kiitävästä hattarasta, joka oli siihen määrään miellyttävä, että unohti sen rinnalla kaikki muut … tuota kun lähti koko olentonsa yhdistetyillä voimilla tavoittelemaan.
Siinä hän seisoi itse jälellä, raskas paino ja pettymys kumppalina.
Ilta-aurinko lähetti viimeisiä säteitään puutarhaan; ne pilkistelivät vaan sieltä täältä isojen puiden lehtien välitse ja heijastivat ylhäältäpäin kuuleata punertavaa valoa, kuin kaukaisesta tulipalosta. Puiden varjot käytäväin kohdalla olivat salaperäiset, säteet pilkistelivät lehväin raoista, ikään kuin jostain hienosta aineesta muodostuneina soittoina, tätä tummuutta valaisemaan.
Haaveksimisen tilaisuus oli tuossa jokaisena kesäiltana, kun aurinko kauniisti laski. Andersson oli siinä monasti uneksinut avosilmin, ajatellut itseänsä kappalaisena, ehkäpä kirkkoherrana … ja sitten omaa pappilaa ja sen puutarhaa ja Sandraa ja… Nytkin hän oli uneksinut, mutta todellisuus ryösti kohta sen onnen.
Ei hän ollut juuri ahkera tupakoitsija, mutta nyt sytytteli paperossin toisensa perään, käveli kun jonnekin joutuakseen ja rypisteli otsaansa…
Rovasti tuli puutarhaan, katseli ihaellen ensinnä ympärillensä ja takertui vihdoin erityisesti tarkastelemaan erästä kasvipenkkiä.
"Aadolf!" hän huusi tarkastellen yhä penkkiä ja näytti siltä, että hän olisi jotain sen johdosta jutellut Anderssonille.
"Aadolf!" Rovasti katsoi apulaiseen päin ja arveli luultavasti että hänen huutonsa olisi pitänyt kuuluman. Mutta asianomainen ei huomannut sitä.
"Mikähän hänellä nyt…" Rovasti loi tutkivan katseen vielä sinnepäin ja lähti sitten astumaan toisaalle. —
"Niin … niin…" Andersson seisahtuu ja mutisee itsekseen: "Sen minä teen!" Nähtävästi oli mies saanut päähänsä jotain hauskaa, koska pudistelihe ikään kuin haittaavia ajatuksia voitollisena päähänsä heittääksensä. Kohta oli katsekin toisellainen: se tulkitsi vapautusta ikävästä huolesta.