"En minä osaa neuvoa antaa, mutta minusta nähden on kuitenkin parasta että teet vakuutuksesi mukaan."
"Olisiko tuo paikallaan laskea häntä silloin Ehtoolliselle, kuin tulee muitakin, jotka olen luvun parantamisen päälle luvannut ja saavat tulla ripille täysikasvuisten joukossa?"
Rantasesta näytti tuo pula niin luonnolliselta, että velvollisuuden mukaan täytyi siihen osaa ottaa.
"Sitä en minä sinun sijassasi tekisi", hän lausui. "Ajatteles, kun lapset lasketaan uudistamaan kasteensa liittoa, edellytetään tietysti, että he silloin tuntevat ihania, riemullisia tunteita siitä taivaallisesta onnesta, jonka osallisuuteen saarnaat heitä laskevasi. Voidaksensa kokonaan antautua näiden tunteiden valtaan, olisi johdonmukaista, että jokainen yhteiskunnan jäsen, mutta ennen kaikkia pappi, koettaisi poistaa heiltä sellaisia aiheita, jotka voivat häiritseviä tunteita herättää. Kun nyt pappi tuomitsee osan lapsista oikeudettomiksi ikäistensä kanssa astua Herran pöytään, mutta antaa heidän mennä ikäisempäin ihmisten kanssa, niin siitä luonnollisesti seuraa, että heidän sydäntänsä kalvaa syvä häpeän tunne. Josko tuo korvaa heissä muut puutteet ja tekee heidät mahdolliseksi, sitä ei minun järkeni ainakaan käsitä. Siksi toiseksi, eihän ateria ole silloin halpa-arvoisempi, kun siitä ijäkkäämmät ihmiset nauttivat? Ainakaan ei minusta ole ollenkaan tarkoituksen mukaista, että joku tuomitaan häpeärangaistukseen Herran pöytään."
Andersson oli tarkkaavaisena kuullellut ja toisinaan, ikäänkuin ahmien silmillään, ottanut vastaan toisen suusta tulevia sanoja.
"Kyllä siinä on perusteita", täytyi hänen tunnustaa.
"Niin minäkin luulen", sanoi Rantanen, "ja mikä vielä myöskin pakoittaa varovaisesti menettelemään, on se että kansa jo käsittää tuollaisia seikkoja. Mitä enemmän papit menettelevät tavaksi tulleiden perusteiden mukaan, sitä enemmän he menettävät kansan luottamusta sanoihinsa. Tämän seikan huomaa ihan selvään siitä, että lahkolaisopit saavat kaikkialla niin suurta kannatusta. Minusta nähden voisi papisto vähällä vaivalla tukevasti kannattaa valtion kirkkoa, jos vaan tahtoisivat poistaa käytännöstä omia väärinkäytöksiään. — Ei, mutta nyt minun täytyy lähteä, koska jo näyttää olevan myöhäinen." Hän pisti kättä Anderssonille ja jätti hyvästi.
Viime mainittu jäi vielä puutarhaan ja käydessään katsahti silloin tällöin pois menevän jälkeen. Ensi askeleilla Rantasen poistuessa, tuntui ikään kuin helpottavalta, kun jäi vapaus saada yksin ajatella. Mutta kohta palasi jonkullainen ikävä, kun ajatuksissa esiytyi kysymyksiä, joita tuo pois menevä oli sinne johdattanut.
Tuolla hän jo meni, Rantanen, näkyi jollekulle pihan puolelle tervehtivän.
"Mutta miksi en noita kaikkia ole ennen noin ajatellut!" Andersson virkahti. Toveri katosi näkyvistä puiden varjoon pappilan kujassa ja apulainen henkäsi raskaasti. Tuntuipa olevan kova halu, melkein jo jalatkin vetivät sinnepäin, rientämään Rantasen perään saadaksensa hänet edes muutamissa suhteissa tunnustamaan, että "ei se ole niin vaarallista." Käsi sivasi otsasta alkaen alaspäin, pitkin kasvoja, sormet puristivat ja kulkivat jokaisen loman kautta, kunnes vihdoin ehtivät leukaan, typistyivät siitä nilkomaan harvakarvaista partaa, jonka ympärille tiviisti, ahnaasti sulkeutuivat. Käsi nykäsi siitä liian kovasti, pää nuljahti hiukan eteenpäin ja suu aukesi, mutta sulkeutui jälleen tiviisen suppuun… Mutta jo heijastaa silmistä vapauden iloinen välähdys, käsi erkanee parrasta ja heilahtaa vakuuttavasti… Epätasainen astunta taukoo ja sielussa tuntuu suloinen lepo… Ei askeltakaan tässä huumauksessa, ettei vaan tuo tunne jälelle jäisi… Takaperin melkein tekee mieli astua, koska se tuntuu sinne päin vetävän…