"En ensinkään. Mutta enhän minä ole sanonut, etten olisi Huugoa rangaissut yhtähyvin kuin tuota toistakin, jos valtani siihen ulettuisi. Vaan koska ei se siihen uletu, en myöskään pidä omalletunnolleni rasituksena sitä, vaikka täytyisikin jättää hänet rankaisematta." Andersson luuli jo voittaneensa, mutta toinen oli sitkeä ja kiusallinen.
"Sinä siis laskisit Huugon ripille, vaikka olisit vakuutettu, että hän kirkon-ikkunan särkemisellä on tehnyt itsensä siihen kelvottomaksi. Etkö sinä siinä tapauksessa olisi häntä auttamassa kelvottomasti nauttimaan Herran pöydästä?"
"Sanoin jo, ettei minun valtani ulotu häneen. Ymmärrätkö, mitä se merkitsee? En minä katso itseäni vastuunalaiseksi sellaisten oppilaiden teoista, joiden ylitse ei minulla ole valtaa." Andersson nyt jo selvään osoitti loukkautuneensa.
Toinen yhä hymyili.
"Mutta mikä sinulta on ryöstänyt vallan Huugon suhteen?" Tämä lausuttiin painolla ja Andersson tajusi täydelleen sen merkityksen. Hänen ei tullut vastattua, ainoastaan nöyrän, anteeksi pyytävän katseen hän toveriinsa vilautti. Kun ei vastausta ruvennut kuulumaan, virkkoi Rantanen:
"Pidätkö siis tämän Tukkilan pojan mahdottomampana kasteenliitoa uudistamaan kuin Huugon? Kaiketi sinä muistat tuon tapauksen aamulla, kun me Huugon kanssa korttia löimme?" Hän katsoi suoraan apulaisen silmiin. Tämä väisti, nousi mitään vastaamatta ja astui muutaman kerran edestakaisin lehtimajassa.
"Sinä et voi aavistaa veli, miten raskas on papin tehtävä, kun se lankee omille niskoille", hän vihdoin virkkoi seisahtaen Rantasen eteen ja hänen silmäyksensä kertoi sisällisestä tuskasta.
"Minä aavistan kyllä, että se on kovin suuren edesvastauksen alainen."
Rantanen nousi ja alkoi astua Anderssonin rinnalla. Vähän aikaa oltiin vaiti, kunnes Andersson taas sanoi:
"Minä en ymmärrä mitä minun oikein pitää tekemän tuon Tukkilan pojan kanssa."