"Eikö te nyt ottaisi vaan olutta, kun ei meillä tässä ole mitään ruokalaitoksia valmiina … pitäisi ruveta keittämäänkin", puheli emäntä ruikuttavalla äänellä.
"Olutta!" kiljasi vieras, "tiedättekös etten minä juo ikänä olutta, minä olen raitis. Mutta onko se totta, ettei teillä ole antaa matkustavaiselle ruokaa, voita, leipää, silakkaa ja piimää? Eikö perunoitakaan?"
Emäntä toimiskeli loukossaan, eikä puhunut mitään.
"Mitä? Sanokaa!"
"On helposti, mutta kaikkiako sitä tässä nyt pitää niin kovin passata … tiedä, olisko edes maksaa…"
Viimeisetkin kärsivällisyyden oireet, jotka vielä kiekailivat vieraassa ja kauan olivat jo lähtöä hankaileet, lehahtivat nyt, kuin kurki lentoon. Hän löi nyrkkinsä pöytään ja veti taskunsa esille.
"Jos te pelkäätte, ettei minulla ole rahaa, niin täytyy minun sekin näyttää, että sitä on sen verran kuin yksi peruna-ateria maksaa."
Ja hän näytti kohtalaista seteli-tukkoa.
Emännän mieli alkoi taipua. Rupesi vähän vikkelämmin liikkumaan ja pani perunoita pannuun, nouti aitasta lihaa sekaan ja teki yhtä ja toista valmistuksia kelpo päivällistä varten. Jo avasi vihdoin vieraskamarin ovenkin, ja laski vieraan sinne… Ei sitä tiedä mikä mies tuo on, kun rahoja on noinkin runsaasti, vaikka on huonoinen nuttu…
Kalle Pietusen joukko oli ollut jo pihallakin, mutta tulleet uudestaan tupaan. Hoh, kun siellä nyt oli helppoa, kun ei tuo riivattu ollut enää revolverin kanssa uhkaamassa!… Olkoon nyt siellä kamarissa, vaikka se onkin liikaa arvoa tuollaiselle kulkurille … mutta: