Hän tempasi kovasti suitsista ja hevonen peräytyi äkkiä muutaman askeleen. Mielonen horjui selkänojaa vasten ja pää retkahti rumasti.
"Noo siinä!" Ja Mielonen alkoi vihatiestä repiä ohjaksista.
Santerin rupesi käymään sääliksi hevosta.
"Älkää nyt Lautamies, … menee mustan suupielet rikki."
Mielonen ei pannut mitään huomiota Santerin puheesen, mutta kun sai mustan hiukan asettumaan, ojensi vaan synkeänä kätensä johon toinen sai pistää lääkemytyn. Sanaa sanomatta lähti hän jälleen ajamaan ja Santeri sai olla vikkelöissään kuin ehti perään kiirehtivän hevosensa rattaille. Saatuansa itsensä mukavasti istumaan kiinnitti hän katseensa Lautamieheen ja hymähti hiukan epävarmasti… Kovin oli mielestänsä kopeasti kohdellut.
"Kyllä hän on hiukan tuitukassa," hän puoliääneen lausui ja rupesi itsekseen ajattelemaan, että minkälainen mies se oikein on, tuo Mielosen Lautamies, kun hevostakin noin rääkkää…
"Tule tänne Santeri!" kuuli hän Lautamiehen huutavan ja näki pidättelevän hevostansa kävelemään. Santeri vähän sävähti… Mitähän nyt mahtanee sanoakaan tuo matkatoveri? Hän oikein pelkäsi, että rupee haukkumaan, kun hän äsken uskalsi kieltää hevosta rääkkäämästä… Ne ovat niin ylpeitä nuo isoset ettei köyhä saisi puhua mitään…
Mutta Lautamiespä tarjosikin vaan ryypyn pullostaan, kun Santeri peläten meni ääreen.
"Ota tästä ryyppy."
"Mitä te nyt mullen ryyppyä … älkää turhia … Lautamies ryyppää nyt vaan itse." Santeri oikein tutisi mielenliikutuksesta, kun Mielonen noin hyväntahtoinen oli ja noin korea kuvaisesta pullosta ryyppyä tarjosi … ei sanaakan maininnut äskeisestä.