Silloin kun hän kotoansa lähti, ei hän itkenyt ensinkään; toimellisesti vaan puuhaili tavarakuormainsa panoa ja iloitsi kun niiden luku kasvoi toiselle kymmenelle. Repponen näytti tänään niin nuorelliselta ja vilkkaalta, ettei Eevalla ollut mitään ajatusta häntä vastaan.
Kun nousi komeaan kiesiin Repposen viereen ja uljas hevonen korskuen lähti kiitämään … kun silmäsi sitten vielä väkijoukkoa ja tavarakuormiansa pihalla, niin iloisesti hän kädellään vielä jäähyväisiksi hoivasi ja "hyvästi!" huudahti.
"Se on oikein!… Älä vaan itke!… Onnea matkalle!" huudettiin.
"Suru pois, vaikka ei sitä olisikaan!"[7] huusi Eeva ja silloin jo mentiin.
Mutta äidiltä pääsi itku.
"Älkää itkekö," lohdutteli moni, "ei sitä tarvitse itkeä, kun lapsensa tuollaisille tiloille saa."
"Ei suinkaan sen puolesta," hän sanoi, "tarvitsekaan itkeä, mutta monta sitä muistuu mieleen, kun lapsensa kotoa pois saattelee, josta on monta murhetta kantanut ja vaivaa nähnyt … eikä tiedä mitä vieläkin saa nähdä." —
Ja Eevaa vietiin hurjaa kyytiä. Samallaiset tunteei ja samallaiset ajatukset liikkuivat hänen mielessään nyt kuin silloinkin, koska Heikin kanssa Lahtiseen meni. Hyvältä tuntui, kun ei Heikin muistokaan enää mitään huomattavaa ikävää mieleen tuonut. Ajatuksissa liikkui.
"… Tämä on komeata!… Tuolta ikkunoista ja nurkista kadehtivat ihmiset nyt uteliaasti katselevat… Menee se nyt … (hän tarkoitti itseänsä) kadehtikaa jos tahdotte… Paremmin mun sittenkin käy, kuin monen muun…"