Repponen oli aina ollut luonnostaan säännöllinen ja vaativainen, mutta näitä ominaisuuksia ei Eeva tullut alusta-alkain tuntemaan. Luultavasti oli tähän syy siinä, että hän ihmetteli Eevaa, ensiksikin tämän kauneutta ja sitten sitä, että tämä oli hänestä huolinut… Uskoi muuten, että Eeva oli häneen yhtä mielistynyt kuin hän Eevaan. Tämä oli niin ihanaa, niin hurmaavaa miehelle, joka jo oli ollut 15 vuotta naimisissa ja nähnyt, miten rakkaus tahtoo itsestäänkin muuttua jokapäiväiseksi. Repponen ei tahtonut millään tavalla ruveta nyt jouduttamaan tätä muutosta. Tuntuihan niin lämpöiseltä, kun jokapäivä näki kotonansa nuoren kauniin naisen, jota sai nimittää emännäkseen. Uusi veri virtasi suonissa. Siellä se pulppusi ja roiski kuten kiehuva koski, kiihottaen jo vakaantunutta luonnetta intohimoisesti säilyttämään lemmen sulo-ihanteita, jopa siinä pyrkimään mahdottomiin asti. Synti olisi ollut mielestään noita kuvia häätää. Pelkkää mieletöntä konnamaisuutta itseänsä kohtaan, lausua jotain vaativaista, joka Eevan mieltä olisi saattanut loukata ja pakottaa häntä tekemään jotain vasten tahtoansa. —
Silloin kun Eeva oli taloon tulossa, sanoi Repponen eräällä kerralla vanhimmalle 13:ta vuotiaalle tytöllensä:
"Emelia, niin se nyt on, että kyllä teillen taitaa tulla uusi äiti, mutta kyllä te äitiä tarvitsettekin. Muista sinä Emelia se, ettet sanallakaan vastusta häntä … pitää tehdä kaikki mitä hän käskee, muista nyt se… Ja te toiset, Maiju ja Helmi, muistakaa tekin se… Hän tulee olemaan nyt teidän äitinne, joka hoitaa ja rakastaa teitä niin kuin toinenkin äiti, joka hautaan vietiin. Into on vielä niin pieni, ettei hän ymmärrä, jos häntä varoittaakin, mutta kyllä äiti opettaa itse lapsen." Tätä sanoessaan otti isä kolmivuotiaan poikansa syliinsä ja suuteli sitä. Toiset lapset, joista Maiju oli kahdeksanvuotias ja Helmi viisivuotias, kuuntelivat hiljaisina isän puhetta uudesta äidistä. Ei he näyttäneet iloisilta, pikemmin surullisilta; kovin he ainakin olivat vakavia. Isältä ei jäänyt huomaamatta tuo, muulloin iloisten lasten surumielinen käytös.
"Pelkäättekö te?" hän kysyi. Ääni värähteli liikutuksesta ja kysymys tuli ikään kuin väkisin.
Emelia ja Maiju käänsivät kasvonsa ja alkoivat itkeä. Helmi katsoi ensin totisena isän kasvoihin, mutta kun toisten itku paisui yhä valtavammaksi tyrskinäksi niin lapsi ei enää voinut vastustaa, vaan liikutus tarttui häneenkin mahtavalla voimalla.
Isä ei voinut enää niitä pidättää: voitollisina tunkivat kirkkaat kyyneleet silmäkuopista ja kulkivat kuumasti polttaen poskipäitä myöten. Hän hyrski itkuansa pidätellen eikä voinut sanoa mitään ehkäistäksensä lasten itkua, johon Intokin muiden esimerkkiä seuraten oli hänen sylissään jo liittynyt. Mutta hänen ei ollutkaan tarvis puhua, ei kysellä syytä lasten itkuun. Sydän puhui selkeätä kieltä, josta ei voinut erehtyä. "Herra Jumala! noinko nuo lapset pelkäävät uutta äitiä?… Miksi pitää jo heilläkin oleman tieto … aavistus siitä ettei voi elämässä olla muuta kuin — yksi äiti?"…
Sydän pakotti ehdottomasti sanomaan lapsille jotain lohduttavaa.
"Tulkaa isän tykö," hän sanoi, ja lapset menivät vielä nyyhkien.
Taas hänen valtasi itku ja vaikka ei alussa niin aikonutkaan, sulki hän kaikki yht'aikaa syliinsä.
"Isä teillä on ainakin … lapseni," sai hän samotuksi. Orvot ymmärsivät tarkoituksen; tunkivat rakkaasti yhä lujemmin isän rintaan, nojaten ja kaulaillen.