Elämäkin Eevan kanssa alkoi jo taipua jokapäiväiseksi kääntymään. Tuo ei erityisesti miestä surettanut: melkeinpä nauratti, kun oli kaikellaisia lapsellisia toivonut ja uneksinut naimisiin mennessään. Eihän ne elämässä semmoiset haaveet toteudu…
Intohimoisimmat rakkauden tunteet olivat vähitellen, huomaamatta jäähtyneet. Elämän käytännöllinen puoli anasti etu-oikeutetun sijansa… Lapsille on Eeva ainakin hyvä, hän ajatteli, jos toisinaan huutaa ja ärjyykin, niin kylläpä ne sitä tarvitsevatkin. —
Lapset olivat menneet Eevan kamariin ja leikkivät siellä. Isä tunsi sen johdosta rinnassaan helpotusta ja riemua, ettei heitä sieltä pois ajettu.
Rupesi kuulumaan Innon itku.
"Mikä sen tuli?" kuului Eeva kysyvän.
"Kaatui."
"Älä nyt niin huuda poika… Kuka sen kaatoi?"
"Itse kaatui, kun juoksi."
"Älä nyt poika huuda, niin kuin henki menis. Vie Maija se tupaan
Emelialle … ja mene sinäkin, Helmi, tupaan."
Isä oli huomaavinansa tuossa äänessä välinpitämätöntä kylmyyttä…
Ennen ei tuollaisia ollut niin tullut merkille pannuksi…