"Mitä Into itkee?" kysyi isä, kun Maiju poikaa kantaen meni hänen huoneensa läpitse ja poika vielä surkeasti itki.
"Kaatui ja loukkasi nenäänsä, raukka." Maiju katseli säälien Innon nenää, jossa oli pieni naarmu.
"Eikö äidillä ollut voidetta, jota olisi siihen pannut?… Älä itke
Into … lapseni."
"En minä tiedä, mutta äiti käski viedä Emelian luo."
"Menkää nyt sitten Emelian luo," käski isä.
He menivät ja Emelia saikin lapsen pian viihtymään. —
Isäntä oli mennyt kartanolle työskentelemään, mutta ei saanut mielestään poistetuksi niitä moitteita, joita oli kuullut miehien aamulla lausuvan emännästä, ja lasten kohtakin ajatutti.
Päivällinen vetäytyi tänäänkin hyvin myöhälle, kun emännällä oli niin kiireistä kuvain tikkausta … eikä Emeliakaan tietänyt puuhaan ryhtyä piikain kanssa aikanansa, koska käskyä kamarista odottivat. Vihdoin täytyi Emelian mennä kysymään. Eeva kehui unohtaneensa koko asian, kun oli niin kiirettä; käski sitten ja antoi määräykset, mutta ei joutanut katsomaankaan mennä. —
Ensi kerran, pitkän ajan jälkeen, meni isäntä nyt syömään palveliain pöytään. Ja kun Eeva kävi tuvassa ja näki tuon, alkoi hän itsekseen syystä ihmetellä, mitä isäntä tuolla tarkoitti, Repposen muotokin oli synkempi tavallista, eikä hän tänään koko päivänä puhunut paljon mitään. Täytyi vähän miettiä syitä tuohon, mutta ne eivät selvinneet. Siihen suuntaan ajatus lopulla vaan kääntyi, että kun aina söisi palveliain kanssa, niin olisi parempi ja vähemmän vaivaa. —
Päivällisruokana oli kuorimattomia perunoita, kastikkeena suolan lakaa vadin syrjässä, silakkaa, tuota moitittavaa leipää ja piimä-kotkeloa.