Emelia sai aina syödä palveliain pöydässä, kun oli jo iso; toiset lapset söivät missä milloinkin, tuvassa ja kamarissa.
Mutta voista, maidosta ja lihasta ei ollut puutetta kamarin pöydässä koskaan.
Päivällisen jälkeen meni isäntä emännän luo. Kun hän oli asettunut piippuineen emännän ääreen tupakoimaan, sanoi hän:
"Minun mielestäni on tuo väen ruoka liian huonoa," ja ääni värähteli hiukan. "Kyllä sitä täytyy ruveta vähän paremmasti laittamaan, taikka me emme lopulta saa ollenkaan työväkeä."
Eeva katsahti oudoksuen mieheensä.
"Mitä varten?… Kyllä se vaan kelpaa."
Isäntä veteli ahkerasti savuja ja varmaankin ajatteli, mitä hänen nyt pitäisi sanoman.
"Mitä varten sinä nyt väenpöytään menit syömään?" kysyi Eeva vähäisen väliajan päästä.
"Menin vaan. — Kyllä se on kuule niin, että sen täytyy parantua…
Minkä tähden tuo leipä ja piimäkin ovat niin huonoa?"
Eevaa kosketettiin arkaan kohtaan… Miksi isäntä nyt tuollaisista rupesi puhumaan?… Aikoi jo kiukkuisesti jotain sanoa, mutta syyllisyyden tunto ehkäisi ja täytyi sanoa jotenkin parannellen: