"Hyh … hyh, kun on vilu."
Hän kömpi ylös, ensin sängyn laidalle istumaan ja kohmeloista päätänsä käsin pusertelemaan ja ajattelemaan. Turkkinsa taskusta hän löysi tulitikkuja ja valkeata raapaistuaan katseli sameasti ympäri huonetta. Näkyi sitten levoittuvan, kun paikat tunsi. Hän pisti valkean lamppuun.
"Hyh, hyh, hyh…"
Hän pudisteli turkkeja päältään ottaessa. Koetteli muuria kädellänsä, mutta se oli kylmä. Ikään kuin totutusta tavasta hän kuitenkin käänsi selkänsä muuriin päin, asetti kätensä selän taakse ja seisoi siinä niin kuin lämmitellen.
Silmät harhailivat emännän kamarin ovelle ja jäivät siihen avaimen sijaan tirkistelemään. Ei eroittanut oikein hyvästi, josko siinä oli avain, vai eikö. Oikein sinnepäin kumaraan hän kumartui tirkistelemään … ei saanut varmaa selvää; käsin täytyi lähteä koettelemaan.
"Ee-i." Sormet hipaisivat avaimen paikkaa ja pettyneenä toiveissaan meni hän pöydän tykö. Lähti siitä vähän ajan päästä lamppu kädessä etukamariin, jossa Emelia ja Helmi makasivat.
Hän katseli hetken lamppu kädessä nukkuvia lapsia. Lämpöinen näytti heidän olevan. Lämmintä tunsi isäkin ja sitä seurasi hyvää tekevä pudistus ja tuntui siltä kuin kylmyyttä olisi sisästä pois paennut lämmön edestä. Hän rupesi riisuutumaan ja aikoi panna makaamaan lasten äärelle. Sohva oli soukalla ja sitä hän aikoi leveämmälle vetää hiljaa … hiljaa, ettei lapset heräisi.
"Kuinka et sinä tänne tule?"
Eeva seisoi unisin silmin kamarin ovella. Mies säpsähti ensin ja katsoi taaksensa. Ei puhunut kuitenkaan mitään, rupesi vaan tasoittamaan vuoteen syrjää. Vähän ajan päästä hän sanoi:
"Kyllähän minä täälläkin pysyn."