Eevan sydäntä kuitenkin helpotti kokolailla se, että asia kaikkineen oli jo äidin tietoon tullut ja pahin mahdollisuus ohi mennyt.
Nikotti häntä hirveästi kotiin tullessa. Muuten hän nähtävästi jotenkin tyynimielisenä kuulteli äidin kovia sanoja.
Äiti kuitenkin, vaikka tyttö oli tunnustanut rahan ottaneensa, alkoi lopulta aavistaa että markka kuitenkin mahdollisesti vielä kaapinlaatikossa olisi ja Eeva ehkä jostain muualta olisi sattunut isänsä rahoja löytämään. Heti kotiin päästyä hän kaapille katsomaan meni, vaan tyhjä oli laatikko. Taas alkoi suutuksi käydä uudelleen. Taas oli vaarassa Eevan pää johon äiti aikoi kädellään paukauttaa, mutta säälintunne valtasi ja hän pidätti lyönnin. Rupesi sitten kauppiasta morkkaamaan: "Senkin lurjukset … lapsille antavat vaikka mitä hakisivat… Joka ihmisenhän olisi pitänyt ymmärtää, ettei tuollainen oikein saadulla rahalla mitään osta, eikä niin paljon ainakaan… Voi, voi … vähää puuttuu etten mene rahaani takaisin vaatimaan."
Eeva istui mökötöksissä penkillä ja kovasti nikotti. Äiti ei hänelle pitkään aikaan mitään puhunut, sillä kerran kuritustuulelle päästyään tahtoi hän antaa sen vaikuttaa, ettei kesken lohduttelemaan ruvennut. Piti vähän pitemmäksi ajaksi muistiin jäädä, ettei aina tarvitsisi käsi olattuna seisoa, eikä kiukun tiestä huutaa. — Se oli hänen mielipiteensä.
Vasta kun oli ehtinyt kahvia keittämään ja sitten sitä juomaan rupesi, alkoi surku tulla Eevaa, joka hänen mielestään nyt niin murheellisena ja rangaistuksesta rusentuneena istui loukossaan.
"Eeva, tule nyt juomaan kahvia, en minä nyt enää ole vihainen. Kävi vaan niin luontooni kun vielä kylän kakaroillekin annoit ja oli äitisi melkein ainoa raha. Mutta ethän sinä sitä ymmärtänyt, lapsi raukka… Älä nyt vaan enää noin tee."
Eeva alkoi sydämessään jollain tavalla tuntea oikeuden koko jutussa olevankin hänen puolellaan, että hän oli saanut syyttömästi kärsiä, koska äitikin sen nyt tunnusti. Teki mieli vielä enemmän äitiä kiusata, että se vielä paremmaksi tulisi. Päätös syntyi pienissä aivuissa, olla puhumatonna ja onnettoman näköisenä koko päivän, aina iltaan saakka, niin äiti jo ehkä hyvitteeksi vehnäsiä ja sokeriakin antaisi; sillä sokeria jo alkoi mieli tehdä, vaikka äsken niin kyllitellyt oli.
"Tule nyt, tule juomaan ennen kuin jäähtyy… Lapsi parka, ajattele sitäkin että tuo oli varkautta ja rukoile Jumalaa ettet varastamaan oppisi."
Eevan teki mieli kahvia ja hän meni nyt myrryisen näköisenä juomaan.
Hän oli tosin ennenkin kuullut jotain puhuttavan Jumalan rukoilemisesta, mutta ei hänelle ollut vielä milloinkaan rukoilemista opetettu. Senpä vuoksi tämäkin äidin kehoitus teki hänessä samallaisen vaikutuksen, kuin joku muukin tavallinen puheenparsi. Ei hän siis tullut sen suhteen uteliaaksikaan, eikä ruvennut kyselemään, miten pitää minun rukoileman.