Pahantekiä seisoi paikallansa. Omituinen tunne pidätti häntä, vaikka kyllä teki mieli mennä toisten perään.
"Eeva kulta, mistä sinä olet tätä sokeria ottanut?" Äiti lähestyi tyttöä ja kumartui alas häntä puhuttelemaan.
Tyttö ei vastannut mitään, mutta hän vapisi; sen tunsi äiti kun piti kiini hänen kädestään.
"Jos et sinä sano, niin nyt minä piiskaan. Äidin kaapistako otit sokeria?"
Eeva alkoi itkeä.
Lähdettiin kotiin päin, äiti yhä uhaten, kun ei tyttö osannut muuta kuin itkeä.
Vihdoin Eevalta sen verran suusta pääsi että sanoi porvarista sokeria saaneensa.
Nyt tuli ankara kysymys rahan perään. Siitä ei tahtonut selvää tulla, mutta tuli vihdoin.
"Herra Jumala ja kokonaisen markan edestä nyt kylän kakaroilla sokeria syötti … voi hyvä pöllö!… Ainoa rahani jolla itselleni kahvia aioin, kun ei äijäkään tahdo antaa, vaikka kyllä on itse kernas kahviin… Voi hyvä Jumala tuollaisia kakaroita!" Lorun lopuksi antoi äiti tytölle kädellään oikein aika läjäyksen päähän, sillä kovin harmilliselta tuntui markkansa kadottaminen.
Mutta sitten Eevalta pääsi surkea hätähuuto, niin että hengen olisi luullut kysymyksessä olevan. Äiti uhkasi lyödä uudestaan ja löikin; ei sen vuoksi että Eevan huuto olisi kovin hänen korviansa rasittanut, vaan sen vuoksi ettei kovin olisi kylän ihmisten huomiota herättänyt ja kun niin kävi sydämelle tuo markan asia.