"Jos ovat ilkeitä, niin kyllä äiti sanoo koulumestarille että sen pitää lyödä niitä."
"Mutta kun ei se lyö."
"Kyllä se lyö."
"Eipähän, kun on sekin niin ilkeä."
Loppupäätös tästä väittelystä oli, että äidin täytyi alistua ja Eeva jäi koulusta kotiin siksi päiväksi, kun ilma oli niin kylmä ja koulumestari ja toverit niin ilkeitä.
Mutta tämä ei mennyt ilman kestävämpiä jälkiseurauksia, sillä Eevalle alkoi usein ilmestyä syitä koulusta pois jäämiseen. Aina eivät esiin tuodut syyt tahtoneet sitä vaikuttaa että äiti olisi helpolla myöntynyt kotiin jäämiseen, mutta sitten kun Eeva keksi sen, että äitiin paraiten koski, kun mestaria syytti ja itkien valitti että se syyttömästi lyö ja pisteliäästi puhuu, niin hän käytti hyväksensä tätä keinoa. Lopulta sai hän asiansa sillä niin hyvälle kannalle, että äiti hänen vihdoin otti kokonaan pois koulusta, ennen kuin se loppui.
Tähänkään ei äiti vielä tyytynyt, vaan meni koulumestarille sanomaan "Suomen totuuden" siitä, kuin tämän tulisi itseänsä käyttää ihmisten lapsia kohtaan.
Koulumestari, joka ammattiansa oli jo toimittanut kymmeniä vuosia, pani varsin vähän huomiota Latva-Kuntin emännän puheesen; kehui vaan saaneensa kokea jo useita samallaisia ryntäyksiä. Hymyili vaan; ei käskenyt Eevaa enää tuomaan, eikä kieltänytkään. Laski leikkiä, että on tottunut seuraamaan vanhaa Ruotsin lakia ja havainnut, että kun pajupiiskaa käyttää, niin saa vihdoin laiskimmankin taipumaan.
Emäntää kiukutti, kun Eevaa kovakorvaiseksi sanoi tuo kuraposki mies, — hänen lastansa, — muutama! Ei hän muuta enää voinut mestarille, kun uhata virkaerolla. Mutta kanalja vaan nauraa virnisti siihenkin ja selitti, että kun hän ei ole virkaansa akoilta saanutkaan, niin ei hän sitä niille liioin antamaankaan rupea.
Pois lähteissään emäntä vielä puutaheinää puhui ja asiaan kuulumattomiakin esiin veti mestarin elämäkerrasta. Mutta asia ei sillä autetuksi tullut, ei rahtuakaan, sillä oma sappi yhä vaan helpottamatta täyteläisenä uhkui, ja mestari nauraa kitkutti … ei tuota edes suuttumaan saanut.