Tällainen elämä tuli vihdoin niin tavaksi, että se ei talon väkeä juuri ketään surettanut; ajateltiin vaan, että sellaistahan se lienee kaikkein jokapäiväinen elämän meno.
Vanhemmat miettivät että, kun lapset saavat päänsä olkapään tasalle, niin silloin ei enää vanhempain neuvoja kaivata eikä käskyjä totella.
Pojat muistelivat lapsuutensa aikoja jolloin ei vitsaa säästetty, vaan toisinaan ihan syyttömästikin selkään annettiin. Useat kuritus-kerrat muistuivat varsin hyvästi mieheen ja rupesivat nyt vasta syyttömästi saaduilta näyttämään, tahi ainakin vanhempain kiukun-purkauksilta, koska tuossa nyt oli selvä esimerkki Eevassa, joka sai tehdä mitä tahtoi, eikä sittenkään kuritettu.
Ei kuitenkaan Eeva jäänyt ilman rakkauden osoituksia veljeinsäkään puolelta. Jokainen piti häntä hyvänä, mutta poikkeus tapahtui silloin kuin Eeva oli pahankurisena ja pojat olisivat tahtoneet häntä kurittaa, jota ei vanhemmat tahtoneet.
Vuosien kuluessa veljetkin kuitenkin hänen itsepintaisiin mielenosotuksiinsa siksi tottuivat etteivät toisinaan millänsäkään olleet.
Mutta tämän tottumuksen kanssa ei enää sileä rauha palannut vanhempain ja poikain väliin. Tahtoi aina ilmestyä syitä toisiansa moittia.
Kukaan ei kuitenkaan tullut ajatelleeksi eikä miettineeksi, mikä oli alkujaan ollut syynä tähän. Jokainen ajatteli että elämä ehdottomasti onkin juuri sellaista kuohuvaa ja epätasaista, turhaa siis etsiä syytä miksi se sellaista on. Tekisipä aika hölmöläisen työn ruvetessa tutkimaan syitä siihen miksi elämä on sellaista kun se on!
Tämä asia ei Eevaa ainakaan kenenkään mieleen johdattanut. Lapsihan se oli, viaton lapsi-raukka, joka ei täysikasvuisten elämään voi mitään vaikuttaa. — —
Kun Eeva kasvoi ja vieraita joskus äidin luona kävi, niin Eevalle aina ensimäisen kahvikupin täytyi antaa, ettei suuttunut olisi ja ruvennut äitiään nyrkillä takomaan.
Kunnes puhe kylläksi rupesi kieleltä sujumaan, niin sitte vasta nauraa saatiin ja kummastella tytön viisautta sekä nokkelaa päätä, joka kaikki haravaansa sai ja muisti. Se häntä itseäkin elähytti ja raikkaasti nauramaan sai, kun muutkin nauroivat, isä, äiti, veljet ja vieraatkin. Rumat sanat ne siitä syystä paraiten mieleen jäivät ja useimmin suusta ulos tulivat vallattomalla päällä ollessa, kun äiti silloin osoitti ankaruutta ja kivenkovaan niitä kielsi muistelemasta, — mutta kun niillä paraiten naurettiin ja äitikin joskus niin teki. Ja myöskin se kiihotti, kun kylän lapset, jotka hänen kanssansa leikkimässä kävivät, hänelle aina salakähmään tuollaisia opettivat ja nauroivat sitte kun Eeva sammaltaen koetti matkia.