"Pian nyt!" kiirehti Eeva ja sovitteli moneen kertaan hiusneulaansa.
Sitten hän juoksi tupaan.
"Karttuuna-vaatteetko sinulla on Liisa," hän sanoi ja katseli Liisaan päin.
"Niin … tottahan ne kelpaavat arkina… Ja panetko sinä musliiniset?"
"Panen minä, nuot vaalean sinertävät."
"Samaa minä olen Eevalle sanonut," yhtyi äiti puhumaan, "että eiköhän näin arkina olisi kelvannut ristiriitaiset, kun Eevallakin on aivan ihan uudet, mutta eipä se Eeva tyydy."
"Niin … tyydy… Kuka sinne nyt niin jokapäiväisenä menee!"
"Meneepä Liisakin," äiti huomautti.
"No ei ne ole omatekoista, kun ovat aivan uudet karttuunaiset." Eeva pisti itsensä kamariin panemaan päällensä röijyä, jonka äiti nyt oli saanut kelvolliseen kuntoon pitsien puolesta. Röijyä puettaessa oli suu närkästystä osoittavassa supussa.
Liisankaan suu ei ollut aivan tavallisellaan, sillä se oli pienessä ivahymyssä. Tätä ei Eeva saanut kuitenkaan huomata, sillä Liisa sen poisti pian.
Äidin täytyi monta kertaa muistuttaa Eevaa kiirehtimään, sillä hän ei tahtonut ollenkaan tulla valmiiksi. Eevaa kiukutti tuo.