"Pannaan vaan, minä uskallan sen kyllä, sillä te tulisitte kuitenkin."
Kaikille oli hyvin hupaista, mutta Eevalle kaikkein enimmän. Ujous karkottui kokonaan ja hän uskalsi jo hyvin kovasti nauraa.
"Minä en tulisi, en vaikka, jos musliini-läninki pantaisiin veikkaan!" huusi hän nauraen.
Useat silmät jo katselivat häntä ja näyttivät oudoksuvan tuota, heidän mielestään jo liian rohkeata käytöstä. Leikkinä sitä kuitenkin pidettiin kahden puolen.
"Uskallatteko?" Eeva tarjosi kättä kaupan hoitajalle. Tämä joutui hämille ja pulaan: luottamus Eevan edistyksen harrastukseen alkoi horjua.
"Totisesti, te ajatte minut puuhun," sanoi hän vihdoin, nolosti nauraen. Mutta enemmän nauroivat muut. On vaikea päättää millä kukin paraiten nauroi, Eevallako yksistään, kaupanhoitajallako yksistään, vaiko koko jutulla. —
Illan kuluessa lukivat herrat kukin vuoroonsa, mutta kuulemiseen ei tahtonut olla kaikilla soveliasta aikaa, sillä monelle oli paljon hupaisempi jutella. Nuorille herroille ei lukeminen ainakaan maittanut, hauskempi oli haastella naisten ja erittäinkin talonpoikaistyttöjen kanssa. Eeva erittäinkin oli kaikkein huomion esineenä. —
"Mitä piditte äskeisestä puheesta, oliko se hyvä?" eräs lyseolainen kysyi Eevalta.
"Mistä puheesta?"
"Jonka Pekkanen piti."