"Pysy nyt kauniisti poissa … ole kiltti. Täti antaa sinulle sitten kun me olemme juoneet," sipisi äiti Eevan korvaan.
Vaan kun hän pöydän luo lähti, ei Eeva jäänytkään. Vaatteen helmasta kiini pitäen seurasi vaan, vaikka äiti, salaa emännältä, koetti takaisin työntää.
"Tuo tyttö nyt on vasta…" Äiti koetti vielä istuessaankin työntää häntä pois. "… Menehän nyt Eeva ja odota." Vaan sitä kiivaammin lapsi takaisin ponnahtihe, äitiin nojaten ja kulmainsa alta katsoi tätiin, joka vakavana istui eikä mitään sanonut … ei edes sitä, että "annahan nyt lapsen olla."
Äiti kaatoi kuppiinsa kermaa ja aikoi juomaan ruveta. Eeva hinkkasi taas itsensä likemmäksi ja kätensä pöydälle pani, aivan likelle kahvikuppia.
"Pysy erilläsi!" Äiti työnsi kiivaasti käden pois pöydän reunalta. Vaan silloin tyttö löi äidin käteen niin että se turahti ja kahvia siinä olevasta kupista läiskähti pöydälle. Eeva nojausi hervottomasti äitiin ja pahankurisesti rääkyen luisui lattiaan makaamaan. Äiti punastui ja alkoi mitään virkamatta häntä hätäisesti ylös hapuilla.
"Ai, ai, ai kun on pahankurinen." Vaaralan emäntä hymyillen päivitteli.
Eeva rääkyi yhä kovemmin.
"Eeva! hyi kuinka sinä tuollalailla, katso, täti nauraa. Nouse nyt saat juoda äidin kupin."
Eeva kuitenkin vielä huusi ja riehtoi äidin liepeistä sekä toisinaan pienillä käsillään huitoi äitiä.
"Eeva, Eeva… Herra Jumala kuinka sinä noin… Nouse nyt juomaan kahvia."